Kotona taas

Olen käynyt blogin hallintapaneelissa välillä ja näen,

että sivujani avataan noin sata kertaa joka päivä.

Monet lukijoistani varmasti mielessään miettineet,

miksi uusia tekstejä ei tule,

onko kirjoittaja vain väliaikaisesti väsähtänyt, onko

jotain tapahtunut, mitä jos tänne ei tulisikaan enää

uutta tekstiä – mistä tietäisin, keneltä kysyisin?

Yksi sosiaalisen median ongelmista.

Ei hätää, minulla on varasuunnitelma, joten jos

jotain peruuttamatonta joskus tapahtuisi, tulisi siitä

tänne ilmoitus. Olen järjestänyt asiat niin.

Tunnen siis teistä vastuuta ja olette arvokkaita -

minulle olette muutakin kuin vain klikkauksia.

Avaatte sivuni, koska haluatte olla mukana ja

välitätte. Ja siksi minulla on ollut välillä jopa

surua sydämessä, että en ole pystynyt mitään

kirjoittamaan.

Kaikki on mennyt hyvin.

Olin eristyksissä, sain uudet solut ja prosessi uuden

immuunisuojan kasvattelemiseen on alkanut. 

Ihmeellistä lääkettä löytyy jokaiseen vaivaan,

ja lääkkeestä johtuvaan sivuvaikutukseen, 

joten keho ja mieli ovat olleet koetuksella.

Kaiken kruunasi kuitenkin ensimmäinen sairaalassakäynti

poliklinikalla viime perjantaina, jossa tapaamani lääkäri

aloittaa tapaamisen sanomalla:

”Et ole koskaan tavannut minua, 

mutta minä tiedän sinusta kaiken.”

Alkoipa hyvin, ajattelen mielessäni, ja en jaksa edes pöyristyä

moisesta sosiaalisesta kyvyttömyydestä. Olen hänelle vain

verikokeiden tuloksia ja tunnen intuitiivisesti, 

että niinä tulen hänelle pysymään.

Ruutuaan tuijottaen lääkäri alkaa kertomaan 

vaaroista ja uhkakuvista, joita nyt on edessä 

ja tunnen loppujenkin ilmanripposten pihisevän pallostani ulos.

Riski saada akuutti leukemia takaisin luuydinsiirrosta huolimatta

on suurin pelko ja jos se tulisi ensimmäisen 6 kk aikana,

ei mikään lääke auta.

Ollaan siis ruudussa nolla, taas kerran.

Onko koko kesän taistelu taisteltu turhaan? 

Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, miten sanat

läimäistiin kasvoilleni sellaisella vauhdilla että lensin

kanveesiin ja sinne jäin.

Lähetin sisarelleni viestin.

Sieltä tuli saman tien:

”Älä anna lääkäreiden pelon tarttua sinuun,

pelkäämällä tässä touhussa ei olisi tullut

kuin sokeita kissanpoikia.”

Se helpotti.

Mietin asioita pari päivää.

Eivät muuttuneet paremmaksi.

Soitin äidilleni.

Jopas muuttuivat paremmaksi.

Taisivat kaikki rakkaassa äidissäni olevat energiat

siirtyä minuun, niin paljon sain siitä puhelusta taas

voimaa ja rohkeutta jaksaa elää eteenpäin.

Tänään sain tavata eri lääkärin ja hänen maailmassaan

sairauden takaisinsaaminen kuuluu potilaalle

informoitaviin asioihin, mutta ei mitään mitä kannattaa

jäädä sen enempää miettimään.

Hän oli niin toiverikas ja valoi uskoa elämään ja

kutkutteli taas esille sitä toivoa ja iloa ja elämää,

joka sisälläni oikeasti on.

”Älä mieti liikaa tulevaa, vaan katso taaksepäin ja näe

se, miten hyvin kaikki on mennyt tähän saakka.”

Sen aion tehdä – myös teidän kanssanne nyt!

Kaunista syksyistä päivää teille kaikille täältä toivottelee

nainen, jota on pyöritelty 95 asteen valkopyykissä

rummutettu rutikuivana vielä kuivausrummussa,

mutta joka taas kerää rohkeuden rippeensä

ja jatkaa matkaansa eteenpäin - elävänä!

Nähdään taas!

-Smoothielli-