5. Harjoittele kuuroutta

Pääset paljon helpommalla kun et menetä voimiasi kelailemalla

kuulemiasi tarinoita ihmisistä, tutuista ja tuntemattomista, joilla

oli sama tauti – tai ihan eri, jotka yleensä kuolivat.

 

Ihmisten reaktiot vaihtelevat tosi paljon kuullessaan sairastavani

akuuttia leukemiaa. Kyky reagoida ja käsitellä tietoa vaihtelee.

Välillä ihan huvittaa se, minkälaisia reagointitapoja on joutunut

kokemaan. Nimenomaan joutunut.

Sairastuminen on iso ja vakava asia.

Nuorena sairastuminen jotenkin vielä hankalampi sulattaa.

Pienen lapsen äidin sairastuminen alkaa olla jo tosi rajoilla.

Kuullessaan sairaudestani olen huomannut, että muiden ihmisten

omat käsittelemättömät surut ja menetykset pulpahtavat pintaan.

Koska vihdoin joku uskaltaa puhua vaikeasta asiasta, on niistä

avauduttava juuri sillä hetkellä juuri sille joka ymmärtää vaikeuksia.

Raskauttaen jo raskaan taakan alla olevaa kuulijaa, joka parhaimmassa

tapauksessa uskaltaa sanoa:

”Anteeksi, mutta musta tuntuu että en pysty kantaa tämän enempää

kuin mitä minulla nyt on.”

Tavallisimmassa tapauksessa voimat eivät enää edes riitä tuon lauseen

muodostamiseen ja hiljaisuus on keino selvitä.

Olen siis tuo jälkimmäinen.

Joudun usein tilanteeseen, jossa sanatulva kaikesta mahdollisesta

kauheasta hyökyy ylitseni ja koska tunnen että voimani eivät riitä

virran tukahduttamiseen, tartun pelastusliiviini - korvieni sulkemiseen.

Olen tietoisesti opetellut valikoimaan kuulemani

ja samaan aikaan pitämään pokerinaaman

ja sanomaan tietyin väliajoin – "niin", "joo", "hmmm".

Ajatuksissani pakenen kuitenkin kauas kaikesta siitä.

Yritän nopeasti ympärilleni katsomalla nähdä jotain, johon voisin

keskittää ajatukseni.

Esimerkki:

Kampaajani, joka utelemalla sai selville sairastavani syöpää,

järkyttyi kuulemastaan niin kauheasti, että loppuajan tuolissa

istuessani pelkäsin hänen saksiaan.

Kysyin pari kertaa häneltä,

pystyisikö jatkaa leikkaamista.

Kyllä pystyisi.

Hänenkin sanainen arkkunsa aukesi sellaisella vauhdilla, että

hänen piti pyytää kollegansa tuomaan lasillisen vettä itselleen.

Oli minullakin jano.

Sain kuulla kauhutarinoita varmaan joka ikisestä

ihmisestä jonka hän oli ikinä kuullut sairastavan vakavaa sairautta.

Ja niitä riitti.

Tietyt aiheet raastoivat sydäntä erityisen syvältä ja tunsin etten

kestäisi enää.

Yritin useasti vaihtaa puheenaihetta.

Lopulta keksin aiheen, josta lähes jokainen meistä innostuu.

”Oletko tehnyt töitä koko kesän?”

”Joo, mä oon raatanut ihan hirveästi, mulla on ollut niin paljon

tekemistä että mä oon ihan poikki.”

Ta-daa.

Jutut kääntyivät ja henkilö sai puhua itsestään.

Äiti Teresa on muodostanut monta ajatusta hienoiksi paketeiksi

ja yhtä niistä olen ajatellut paljon, pysäyttävä ajatus:

”Se joka toisia valoon vetää,

usein itse jää pimeyteen.”

Äiti Teresa

Monien on ollut vaikeata ymmärtää, että olen päättänyt

taistella ja en nyt ainakaan vielä ole siirtynyt paremmille laitumille

yrttejäni viljelemään.

Oma reippaus ja taistelutahto on kuitenkin saanut syviä kolahduksia

sanoista, jotka kumpuavat muiden ihmisten omista käsittelemättömistä

suruista ja peloista.

Sairaana olevasta voikin helposti tulla se, joka kannustaa ja yrittää

vetää valoon muita! Mutta koska sitä ei ole enempää kuin ihminen,

on pimeyden puolellekin helppo liukastua. Raja valon ja pimeyden

välillä on hiuksenhieno ja hauraassa tilassa eläminen tekee vaihtelut

hyvin nopeiksi.

Opittuani sen, että voin valikoida kuulemani, olen myös valikoinut

tallettaa sydämeeni voimauttavat ja kannustavat kommentit.

Tässä niistä vain muutama:

”Haluan vain sanoa, että me ollaan ajateltu teitä tosi paljon.”

”Rukoilemme puolestanne.”

”Nyt viedään sun tuo aurinkotuoli pihalle ja mennään mettään

nukkumaan päiväunet!”

”Olen edelleen sitä mieltä, että kysymyksessä on hoidettavissa

oleva tauti.”

Kaikista parhaimmat ovat lyhyet kommentit tai kädenpuristus,

mistä tuntee toisen kokeneen jotain, joka auttaa häntä ymmärtämään

minua.

”Ihanaa nähdä, että et anna periksi. Minä uskon että selviät.”

Kukaan ei voi tulevaisuutta ennustaa ja vielä vähemmän tietää,

voiko tällaisesta selvitä. Siihen on pakko kuitenkin itse uskoa 

ja kaikista eniten voimaa saa niistä ihmisistä, 

jotka uskovat siihen itsekin.

Siksi olenkin hyvin kiitollinen siitä, että ympärilläni on aina

löytynyt ihmisiä, jotka eivät ole antaneet periksi kun minulta

ovat voimat loppuneet.

Kiitos siitä, että olette uskoneet minuun siinäkin tilanteessa,

kun olen, sieluni täysin riekaleina, voimani vähäisinä ja

kehoni minut pettäneenä halunnut vain antaa periksi.

Kiitos sinulle, joka sängyn vierelläni istuit, otit kädestä kiinni

ja juttelit rauhallisesti unelmista ja sunnittelemistamme

pikkuprojekteista.

Kiitos siitä, että olette olemassa!

Nähdään taas!

-Smoothielli-