10. Nauruterapian riemua

Mahtava pakotie,

silta yli vaikeuden

tai tilanteen laukaisija.

Maanpinnalle vetävä.

Huumori.

Olen yrittänyt nähdä sairauteni matkana, johon en vapaaehtoisesti

ilmoittautunut, mutta jossa nyt hengailisin mukana kun en

muutakaan voi.

Matkalaukkuuni olen keräillyt matkamuistoja matkan varrelta:

pikkupussukka rohkeutta

villasukallinen tunteita

pullollinen rämäpäisyyttä

hauras paperipussillinen inhimillisyyttä

säkillinen reippautta sekä

huumorin kukkasia sinne tänne ripoteltuna.

Tilannekomiikka on juuri sillä hetkellä hauska mukana olijoille,

mutta jaan nyt kuitenkin tässä yhden niistä.

Olin joutunut sairaalaan rytmihäiriöiden vuoksi

sairauden alkuvaiheessa.

Tunteet vaihtelivat epävarmuudesta pelkoon,

mutta olin kuitenkin iloinen kun nyt pääsisin kotiin.

Kuljen taksilla sairaalan ja kodin väliä. 

Välillä keikutellaan invabussilla, välillä ihan tavallisella autolla.

Tässä kuukausien aikana on ehtinyt tavata monenlaista kuskia.

Hienotunteisesti voin vain sanoa,

että toisilla on ammattiylpeyttä - toisilla ei.

Tällä kerralla siskoni oli mukana.
Saimme iloksemme tavata superkohteliaan

vanhemmanpuoleisen herrasmiehen,

jonka autossa ei haissut tupakka, 

itämaiset yrtit tai mitkään muutkaan hämärät käryt

(kaikki nämä koettu, hieman hankaluuksia tuottava

solumyrkkyviikoilla).

Tämä herra avasi minulle jopa autonoven,

niin ettei minun tarvinnut koskea pöpöisiin kahvoihin.

Kuski istahti alas omalle tuolilleen,

kääntyi ympäri, 

hymyili lämpimästi 

ja lausui juhlavasti:

- Tervetuloa.

Lämmin tunne aaltoili kehoni läpi.

"Tervetuloa"?

Nauru oli jälleen löytämässä tietään luokseni.

Ajattelin: ”Tämä mies pelastaa päivämme”.

Tilanne tuntui niin surrealistiselta.

Vertasin sitä tuntia aikaisemmin käytyihin keskusteluihin
lääkäreiden kanssa. 

Tuntui kuin hän itse olisi valinnut juuri meidät

istumaan nahkaisilla penkeillään.

Olimme hänen valtakunnassaan,

olimme tervetulleita.

Olin niin onnellinen tästä ihanan tasapainoisesta miehestä,

joka piti omaa työtään ja arkeaan niin kallisarvoisena,

että sai meidätkin tuntemaan itsemme kallisarvoisiksi.

Auto ei kuitenkaan lähtenyt mihinkään.

Kuski kääntyy jälleen ympäri ja yritän tarkkaan kuunnella

mitä hän sanoo.

Kysyn pari kertaa uudestaan ja lopulta tajuan hänen kysyvän sitä, 

mitä en ihan heti olisi arvannut taksikuskin kysyvän:

- Onko sinulla kynsiviilaa jota voisin lainata?

En voinut enää pidätellä naurua.

Käänsin siskolleni nopeasti kuskin sanat ja koko takapenkki hytkyi.

Surrealistisuudella ei olisi enää rajoja.

Hänellä oli revennyt kynsi edellisen asiakkaan laukkua

nostaessa ja hän omiin kokemuksiinsa tukeutuen uskoi naisilla olevan

laukuissaan mitä vain. Kynnen repeäminen näytti tuottavan niin paljon

harmia hänelle.

Tunsin riemua saadessani kohdata tavallisia arkielämän ongelmia,

jotka silti voivat viedä kaikki ajatukset!

Olisinpa päässyt hänen kyytiinsä edellisviikolla – silloinhan repustani

löytyikin vaikka mitä (lue: 9. Lusikka ja lautanen).

Mutta ei nyt.

Kynsiviilat ja kulmakarvapinsetit kuuluivat eri todellisuuteen kuin minä.

Nauru vei meidät kauas siitä hetkestä ja hänkin nauroi kanssamme.

Seuraavan 10 minuutin ajan olimme maailmassa, 

jossa ei ollut murheita eikä sairauksia.

Vain revennyt kynsi, johon meillä ei ollut parannuskeinoa. 

Joten - yksi tapa selvitä silloinkin kun kaikki näyttää päinvastaiselta on:

nauru.

Vaateeton, aivoton ja herisevä nauru.

Netistä löydät nauruterapiaharjoituksia jos kohdallesi ei satu

päivääsi pelastavaa ”taksikuskia”.

Nähdään taas!

-Smoothielli-