Tarinani

4. päivä huhtikuuta 2013 istuin elämäni ensimmäistä kertaa
kahden lääkärin ympäröimänä sairaalan vastaanottohuoneessa,
iloisena ja tietämättömänä kaikesta siitä mikä edessä olisi.

Olin jäänyt kotiin edellisenä päivänä töistä huonovointisuuteni vuoksi, 

epäilin saaneeni 3-vuotiaalta tyttäreltäni mahataudin – 

joten oli parasta jäädä kotiin, 

etten lähde työpaikalleni kuntoutussairaalaan tartuttelemaan potilaita.

Minulla oli ollut epämääräisiä vaivoja kuukauden ajan.
Haava joka ei parantunut antibiooteista huolimatta, 

väsymystä ja hengästymistä.
Autoa ajaessani saattoivat silmät mustua yhtäkkiä 

ja lepopulssini oli illalla nukkumaanmennessä 100.

Eräänä iltana luulin korvani puhjenneen, pää täyttyi niin kovalla äänellä, 

että en kuullut edes omia ajatuksiani. 

Korva soi koko ajan ja edelliskesän tärykalvon puhkeaminen oli tuntunut aivan samalta. 

Ajoin päivystykseen, jossa lääkäri totesi korvan olevan terve, 

mutta tärykalvo sisäänpäin vetäytynyt.

Pikkuvaivat yhdessä muodostivatkin hengenvaarallisen sairauden.

Elämäni tuntui pysähtyvän seuraavien sanojen jälkeen:
- Epäilemme sinulle olevan akuutti leukemia.

Hengitin syvään ja yritin nopeasti kerrata kuulemani.
”Epäilemme…”
  - Sanot, ”epäilemme”. Miten vahva epäilynne on?

- Niin vahva, että tänään tulemme ottamaan luuydinkokeen 

ja siitä saamamme vastauksen perusteella 

näemme minkä tyyppinen leukemia on.

”Tänäään otamme luuydinkokeen…” 

Minusta vai? Mutta eihän minulla ole kuin pikkuvaivoja?

Yritin pysyä rauhallisena ja sulatella kuulemaani.

Sisimmässäni olin tuntenut pidemmän aikaa jonkin olevan tosi pielessä.

Olen vuosi toisensa jälkeen voittanut perheemme unikeon palkinnon 

(unikeolla on oma päivä ja sinä päivänä pisimpään nukkunut on siis seuraavan vuodenkin unikeko) 

ja siitä huolimatta olin edellisviikkojen aikana alkanut heräämään klo 05.00 

ja tuntenut miten olin aivan täysin pirteä. 

Kehossa oli ihmeellistä pirinää ja aivan kuin se olisi ollut hälytystilassa. 

Mielessäni oli käynyt välähdyksiä pahimmasta, 

mutta työnsin ne aina syrjään.

Katsoin lääkäriä suoraan silmiin ja sanoin:
- Kai sä ymmärrät että minä en istu tässä ja sinä et puhu minulle. Puhut jollekin toiselle.

Johon lääkärini:
- Tiedän sen. Se tuntuu siltä.

Juuri siinä ja sillä hetkellä tunsin, että elämä miten sitä olin elänyt loppui 

ja uusi sivu kääntyi kohti elämää, jota en tuntenut. 

Tuntui kuin minut olisi työnnetty alas jyrkänteen reunalta kohti tuntematonta 

ja vauhti oli kova.

Lisätutkimusten jälkeen selvisi, että minulla oli hyvin vaikea leukemian muoto. 

Tilanne kärjistyi jopa niin pitkälle, 

että lääkärit sanoivat olevansa tyytyväisiä, jos selviäisin kesän yli.

Kesä on kuitenkin lopuillaan ja nyt, muutamia kuukausia pahimman tilanteen jälkeen

päätän kirjoittaa siitä, mikä sai minut pitämään toivon yllä tilanteessakin 

jota voisi kuvailla jopa mahdottomaksi.

Haluan jakaa ajatuksiani siitä, mikä voi auttaa nousemaan, toiveena että Sinä, 

joka palan matkaa rinnallani haluat kulkea, 

voisit saada mukaasi ajatuksen tai kaksi.

Tai vain tunteen siitä, että et ole yksin.

Nähdään taas - huomenna esittelen ensimmäisen tavan selvitä hengissä - 

varsinkin silloin kun kaikki näyttää menevän päinvastaiseen suuntaan.

ps. Toisessa blogissani, ”Smoothiellin seikkailu luonnon juurilla” 

kerron heränneestä kiinnostuksesta ravintoaineiden saamiseen itseensä 

järkevällä, terveellisellä ja etenkin kauniilla tavalla. 

Tervetuloa!


-Smoothielli-