Minä sanon:
- Kai sä ymmärrät
että minä en istu tässä ja sinä et puhu minulle.
Puhut jollekin
toiselle.
Johon lääkärini sanoo:
- Tiedän sen. Se
tuntuu siltä.
Näin kaiken
ulkopuolisen silmin.
Olin pieni
kärpänen katossa ja katsoin miten jonkun ressukan
maailmaa,
elämänkatsomusta, arvoja, ihmisarvoa, arkea ja persoonaa
oltiin
muuttamassa pala palalta.
Kielsin kaiken.
Ymmärsin kylläkin
kaiken intellektuaalisella, järjellisellä,
tasolla, mutta
ajattelin, että nyt otetaan sitten sekunti
kerrallaan tästä
eteenpäin.
Kylmän
rauhallisesti pyysin lääkäriä poistumaan huoneesta
että voisin
soittaa muutaman puhelun.
Hän lähti
hoitamaan paperiasioita saadakseen minulle huoneen osastolta.
Muistan miten
järjestelmällisesti soitin puhelut tärkeimmille
ihmisille, kerroin tilanteen samanlaisella äänellä kuin olisin kertonut
ostaneeni maitoa ja piimää kaupasta.
Lääkärin tullessa takaisin huoneeseen, otin mukaan
reppuni ja
seurasin perässä.
Jännitti, miltä
osasto näyttää.
Sain mielestäni
osaston hienoimman huoneen mahtavalla näköalalla.
Sisälläni kiristävä
tunne muistutti todellisuudesta ja siitä, että seuraavana aamuna
työkaverini
kävelisivät töihin viereiseen taloon minun ollessa
aivan väärällä
puolella ikkunaa. Kielsin itseäni ajattelemasta asiaa.
Ajattelin, että
kaikki tämä täytyy olla totta, mutta todennäköisesti
väärinkäsitys.
Nukun täällä kivassa huoneessa yhden yön ja menen
huomenna kotiin.
Ei tällaista minulle tapahdu.
Olen asioita
kieltämällä saanut välillä luotua itselleni
turvallisen
kuplan jonka sisällä minä määrään elämääni.
Varsinkin
tilanteissa, joissa on vain joutunut odottamaan.
Olen kuitenkin
tietoinen siitä, että kupla on vain ohutta mielikuvituksen
tuotetta ja
puhkeaa joku päivä.
Se päivä, kun
tilanne johtaa siihen, että kovapäisimmänkin eteen
tuodaan faktat
jota ei enää voi kieltää, on pilvenreunalta pudottava.
Riippuen siitä,
miten tietoinen on ollut tekemästään valinnasta,
on matka takaisin
arkeen joko hyvin tuskallinen tai vain
tuskallinen.
Kaiken sen
arvoista?
Ainakin minulle!
Nyt taas
turvallinen kuplani on jälleen kerran puhjennut
ja tässä on
mennyt muutama päivä, monta puhelua,
keskustelua
rakkaiden ja asiantuntijoiden kanssa, kun taas
sain uudelta
tuntuvan asian oikeisiin mittasuhteisiin.
Tällä hetkellä
minulla ei ole syytä kieltää mitään,
olen hyväksynyt
sen mikä hyväksyttävä on ja
päättänyt elää
läpi kaiken sen mitä vaaditaan.
Toivon
pilkahdukset ovat muuttuneet kirkkaiksi välähdyksiksi,
enkä enää pelkää.
Edellisviikolla
jouduin yhtäkkiä lisäkokeisiin,
hoitaja muodosti asian aika
hauskasti:
”Otamme kokeet kolmannen
kerran varmistaaksemme
ettemme näe
mitään”.
Ehdin jo
luonnollisesti mennä listani läpi kaikesta tätä matkaa
mutkistavasta
asiasta ja olin aika ylpeä itsestäni, koska en enää
pelännyt! Soitin
siskolleni ja puhelun jälkeen tulin siihen
johtopäätökseen,
että ”mitä tahansa se nyt onkin, niin se ei minua
tule tappamaan”.
Nukuin yöni
hyvin, soitin hoitajalleni aamulla ja pyysin lukemaan
koetulokset.
Kaikki oli niin
kuin pitikin.
Kaiken
kieltäminenkin olisi myös ollut ihan loistava tapa saada nukuttua
hyvin, mutta nyt
en tehnyt niin.
Säästetään sitä
tuleviin päiviin!
Joten – jos on
pakko – kiellä kaikki,
mutta muista, se
ei voi olla pysyvä tila.
Nähdään!
Ps. Lopuksi
japanilainen tanka, sanoina teille kaikille, jotka olette
ilmaisseet
seuraavanne ajatuksiani blogissani. En voi sanoa muuta
kuin että tunne
on ihmeellinen minullekin ja että saan paljon voimia
siitä, että
tunnette saavanne jotain ajatuksistani.
”Minä ilahdun
kun lehteilen
kirjaa ja
löydän henkilön
tarkalleen
samanlaisen
kuin minä itse
olen.”
Akemi
Jos nyt ihmisinä
emme tarkalleen samanlaisia ole,
niin ajatuksemme
voivat jollain tasolla
kuitenkin yhteen solmiutua.
Kaikkea parasta
teille kaikille toivoen,
-Smoothielli-
Hei ystäväni! Löysin tänne ja luin kaikki sanasi kerralla. Mutta luen kaiken vielä uudestaan ja uudestaan.. Kiitos tästä blogista. Olet rakas! t:mari
VastaaPoistaKiitos! Kiva kun löysit! Nähdään täällä virtuaalisesti.
PoistaKiitos jokaisesta sanasta!! - Lauri
VastaaPoistaKiitos Lauri kun kiität! <3
PoistaKiitos että kirjoitat meille!
VastaaPoistaTää on mun mielestä niin ihmeellistä...
PoistaKiitos itsellesi kun kerrot, että ne
on kiitoksen arvoiset.
<3
kiitos tästäkin niin hyvin kirjoitetusta tunteiden kirjosta jonka jaoit :)
VastaaPoistaKiitos Mirjami!
PoistaMukavaa kun jätät jälkiäsi tänne... <3
Sen täytyy olla jokin ihmisen sisäinen suojamekanismi. Se on varmaan rakennettu meihin.
VastaaPoistaJa on se ihme miten monenlaisia asioita ihminen voi lopulta kestää. Vaikka tuntuu ettei kestäisikään. Kiitos tästä inhimillisestä kauniista kirjoituksestasi! Ja kaunis japanialainen tanka, ja niin totta!
Voimia!
Liz <3