Näin kerran dokumentin natsien keskitysleiriltä selvinneistä.
Haastateltavana
oleva kertoi tajunneensa
mikä todella on tärkeätä elämässä.
Hänen hengissä
pysymisen avainasemassa olivat lusikka ja lautanen.
Kun pieni luukku
oven alareunassa aukesi, oli lautanen oltava
lähettyvillä,
että saisi päivän soppa-annoksen.
Ei kauniita
kattauksia, kankaisia servettejä, hopeaisia aterimia –
niitä ei tarvita
säilyäkseen elossa.
Minulla on, ei
nyt verrattavissa oleva, mutta samankaltainen kokemus.
Saadessani
puhelun sairaalaanlähdöstä, pakkasin reppuuni mukaan tavaroita.
Muutaman
sisustuslehden, pähkinöitä, banaanin, hammasharjan,
hammastahnan,
deodorantin, kasvorasvat, villasukat, yöpaidan,
kulmakarvapinsetit
(siellä on varmaan paljon odottelua),
akkulaturin.
Ihan niin kuin
olisin jonnekin hotellilomalle lähdössä.
Kas kun en savinaamiopurkkejani kantanut mukanani.
Totuus on
kuitenkin se, että mitään niistä en käyttänyt.
Muut, minulle
tuntemattomat ihmiset kertoivat nyt, miten eläisin.
Ei maailman helpoin tilanne itsenäiselle 80-lukulaiselle,
joka itse on yleensä se, joka nostaa maahan
"kaatuneita" jokapäiväisessä työssään.
Joka muutamaa
päivää alle 30-kymppisenä tuntee olonsa kuolemattomaksi
ja vielä edellisenä
päivänä pakkasi laukkua seuraavan viikon Suomen-
reissua ja
mummolaan lähtöä varten.
Itsemääräämisoikeuteni
hävisi kokonaan – nyt minulle sanottiin missä
minun tulisi olla
minäkin kellonaikoina.
Miten voisin
kahdesta ruokalajista valita vähemmän inhottavan
ja miten se olisi
syötävä tietyn ajan kuluessa.
Yhtäkkiä muutamalla minulle vieraalla ihmisellä oli oikeus sanoa,
että en
menisi enää töihin seuraavaan vuoteen.
Puhumattakaan
kaikista kehollisista toiminnoista, jotka eivät enää
olisi pitkiin
aikoihin yksityisiä.
Uudet rutiinit,
uudet tavat, vanha minä ja elämä, miten sitä olin elänyt,
hävisivät
kokonaan.
En saanut käyttää
enää edes omaa hammasharjaani.
Tilalle
vaihdettiin ultrapehmeä pieni harja,
jolla sain hieroa
hampaitani ja ikeniäni varovasti.
Kasvojani en
muistanut edes pestä.
Kulmakarvojen
nyppimistä saisin odottaa muutaman kuukauden arvojen
taas noustessa
paremmiksi.
Silloin ajattelin
näkemääni dokumenttia.
Sisustuslehdet ja
muu ulkoiseen liittyvä repussani
siirtyivät
toiseen todellisuuteen.
Laitoin TV:n
päälle ilman ääntä.
Uutisia luki
nainen, joka näytti niin rauhalliselta.
Eikö se ole
kuullut? Miten se voi noin iloisen näköisenä vain istua tuolla
ja esittää niin
kuin mitään ei olisi tapahtunut?
Maailmalla
tapahtunut kauheita.
Miten se voi olla
mahdollista?
Kaikkihan on
pysähtynyt!
Ei, maailma
ympärilläni pyörii pyörimistään.
Vain minun
maailmani pysähtyi.
Kaikki näytti
hyvin synkältä aluksi ja jäljellä ei ollut paljon mitään.
Hyväksyin
kuulemani ja päätin vain, että
”nyt tehdään
sitten tästä ajasta parasta mitä pystytään”.
Tyhjiömäinen tila jatkui muutaman päivän.
Sisälläni oli
kuitenkin heikon heikko ääni, jota oppisin vielä tarkemmin kuuntelemaan.
Sisukkuuttani
ärsytti nimittäin se, että olin antamassa periksi.
Tälle heikolle äänelle tuli
myöhemmin nimikin,
herra Toivohan se siellä.
Toivo se olikin sellainen kaveri, joka niin hiljaisella äänellä ensin hyräili,
etten sitä edes ymmärtänyt. Toivosta kuitenkin kasvoi maailmanluokan
oopperalaulaja, joka värisyttää sieluni seiniä aarioillaan.
Kirjoittaessani
ajatuksia tänne, onkin perustana aina se toivo, joka minut
on tähän päivään
saakka kantanut.
Nyt edessä on
viikot ja kuukaudet, jolloin siihen luottaminen on
erityisen
tärkeätä.
Edessä erityinen mutta haasteellinen kausi,
jonka jälkeen näemme kuinka kova tämä kehossani
vieraileva nilkki on
(lue: 4. Aineellista vihollisesi).
Toiveenani on päästä siitä kokonaan eroon.
Joten – tästä
eteenpäin kirjoittelen päivä kerrallaan, fiilispohjilta
ja jos en päivään ole mitään rustannut, johtuu se siitä,
että kokonaisten lauseiden muodostaminen
erinäisistä
syistä tuottaa liikaa hankaluuksia
ja yritän
uudelleen seuraavana päivänä.
En tiedä, mitkä Sinun koettelemuksesi ovat, mutta olen varma
että Sinäkin taistelet.
Olivatpa ne mitä tahansa,
muista:
älä menetä toivoa.
Toivo kantaa siivillään heikoimmankin,
loistaa valona pimeimmässäkin syvyydessä ja
ei jätä Sinua, jos vain haluat sen pitää vieraanasi.
Nähdään!
-Smoothielli-
hei sinä suuri kirjailija... kolme tonnia kohta rikki... olisitko uskonut..... arvostan kirjoitustaitoasi
VastaaPoistaKiitos,
Poistakukapa olisi uskonut.
Hei!
VastaaPoistaTerveisiä Tampereelta ja Voimia syysiltoihin! Kaisu, (Mairan serkku)
Kiitos Kaisu!
PoistaVoimia myös Tampereellekin ehtineeseen syksyyn!