Olen miettinyt
sitä, että miksi
sopeuduin niin
nopeasti sairauteeni.
Jos siihen nyt
voi sopeutua,
no, ainakin
hyväksyin sen hyvin
nopeasti
aikakaudeksi elämässäni
joka nyt on vain
käytävä läpi.
Olen tehnyt
itselleni diagnoosin:
se, että olen
ennen sairastumistani
yrittänyt olla
tyytyväinen elämääni,
vaikuttaa myös
siihen, että pystyn
helpommin
hyväksymään nopeasti
muuttuvat
tilanteet.
Jos olisin koko
ajan ollut hyvin
tyytymätön,
toivonut jotain suurempaa,
jotain parempaa,
jotain jota jollain
toisella
ihmisellä on, olisin varmaan
saanut taistella
paljon enemmän
katkeruuden
tunteiden kanssa.
Eli olen ihminen
jolla ei ole unelmia?
En todellakaan.
Yritän vain nähdä
juuri tällä hetkellä
tapahtuvat
elämässäni ainutkertaisina
ja nauttia niistä
juuri nyt. En huomenna,
en ensi viikolla
tai palkankorotuksen
jälkeen. Juuri
nyt.
Joten – kun olet
tyytyväinen elämääsi
nyt – on sinulla
suurempi mahdollisuus
olla sitä senkin
jälkeen kun elämä
hurvittelee
pitkin omia vuoristoratojaan!
Pienet hetket
kantavat sinua eteenpäin
ja kohta huomaat
muodostaneesi niistä
kestävän elämän
ketjun.
Nähdään taas!
