31. Voimaa muistoista

Vuosi on 2003.

10 vuotta sitten 20-vuotiaana, matkani suuntautui Ahvenanmaan saaristoon ja pikkuiselle saarelle, jossa koin elämäni onnellisimman kesän.

Tein töitä työkseni.
Harrastuksekseni.
Huvikseni.
Koska ei ollut muutakaan tekemistä.

Pieni majatalo tarjosi mahdollisuuksia niihin tarttuvalle. Tarjoilija, siivooja, baarimikko, yhteislaulujen vetäjä - asiakkaita Suomesta ja Ruotsista.

Hymy kuplii sisälläni kun muistelen miten hiki nousi pintaan kun pihaan saapui ruotsalaisilla rekkareilla varustettu bussi. Ei vain yksi tai kaksi ruotsia puhuvaa - vaan 50 iloista eläkeläistä josta jokainen on vastauksia vailla.

Piilouduin erään kerran siivouskomeroon.
Istuin siellä hetken aikaa ja odotin että joku työkavereistani tekisi työnsä sillä aikaa kun minä en tehnyt.

Sitten päätin, että yksi maailman kielistä ei minua enää ikinä saisi änkemään itseäni hikisiltä mopeilta haisevaan komeroon vaan nyt selviäisin kouluruotsillani.

Ihmistulva oli illalla konsertin jälkeen juuri sopivan meluista.

Pärjäsin hyvin hymyilemällä niin paljon kuin ehdin ja sanomalla tosi kovaan ääneen: tack så mycket ja vassokuu.

Sitten tulee naisasiakas joka ihmettelee mitä tilaamalleen ruoalle oli tapahtunut.

Minä siihen:
-Det är i en ugn. (Se on yhdessä uunissa).

Johon hän:
-Den är i ugnen. (Se on uunissa).

Hikisten moppien seura tuntui yhtäkkiä armahtavammalta mutta en antanut periksi.

Sinä kesänä tapahtui ihania voimaannuttavia asioita ja saman syksynä jatkui matkani Ruotsin puolelle.

Käytin kesän ajan Elisabeth Ardenin Green Tea hajuvettä ja sain muutama viikko sitten samaisen suihkugeelin.

Tuoksun välityksellä tulvahti mieleeni kaikkea positiivista ja vahvaa, aurinkoa, energiaa, onnellisuutta!

Jaan kanssanne kuvan, jota kohti itse olen toivomani mukaan matkalla - vahvaa ja tervettä, elinvoimaista kehoa!

3 kk kontrollin tuloksista:
Luuydin on puhdas!
Jee!
Tällä hetkellä!
Lepäävinä piiloutuvat leukemiasolut näyttävät kehon puolustusjärjestelmälle kantasoluilta (sitä ei voi tietää onko minulla niitä), jotka voivat yhtäkkiä taas aktivoitua ja tauti on tullut takaisin.

Mutta - ensimmäinen virstanpylväs on takana - 3kk - ja kohti seuraavaa menossa - puolivuotistarkastusta!

Hajuveden tuoksut sieluissa -
kesän aurinko iholla ja
toivo kirkkaana sydämessä
toivotan teille kaikille kaikkea parasta!

Nähdään taas!

-Smoothielli-

30. Nauti hetkistä

Tommy Tabermannia lainaten:

"Lennä, lennä
hetken tulinen lintu
Tee pesä pilvien väliin
Sitä se onni on,
ettei hetkeen katso taakseen
eikä eteen."

Tommy Tabermann


Yksi suurimmista taidoista, joita pieni ihminen
voi harjoittaa, on hetkessä eläminen.
Välillä aivan valtavan haasteellista, mutta olen
jotenkin tajunnut, että se on ainoa tapa selvitä
tästä touhusta. Aika menee eteenpäin, se ei pysähdy,
vaikka se siltä välillä tuntuukin - ja ainoa tapa
hengailla elämässään mukana on uskaltaa elää sitä.

Juuri nyt.

Kaikki hetket, päivät ja kaudet, eivät ole nautittavia.
Mutta Hetki voi olla hyvinkin lyhyt ja ohimenevä,
kun siitä on nauttinut ja voimat ovat kasvaneet.

Itse olen nauttinut 3 kk luuydinsirron jälkeisestä
elämästä.

Viime viikolla minulle tehtiin (toivottavasti) viimeinen
luuydinkoe ja lääkärin kysyessä koetta tehdessään,
että miltä tuntuu, vastasin: "Tää on aika kivaa!"
Kivan siitä teki pienen pieni toivo siitä, että se olisi
kohdallani viimeinen ja olisin jonain päivänä terve ja
luuydin vähemmän kiinnostava.

Kaksi viikkoa sitten minulta otettiin pois CVK,
keskuslaskimokatetri ja haavojen parannuttua
pääsin ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen kylpemään!

Voi sitä onnen ja vaahdon määrää!
(Ruotsissa ei ole saunoja muissa kuin suomalaisten rakentamissa
omakotitaloissa...)

Nautin pienistä hetkistä pikkuisen palleromme kanssa, joka
täyttää 4 vuotta vuoden alussa. Miten aika vierähtääkään.

Siitä, miten hiukseni ovat alkaneet kasvaa - nyt jo sentin
pituinen tynkä päässä.
Tyttömme hieroo päätäni ja sanoo:
- Hyvä hyvä, se jatsaa tasvaa!

Elämä ei ole aina nautittavaa,
joskus tökkii maan  perusteellisesti.

Limakalvoillani riehuva solujenvälinen taisto (hylkimisreaktiota),
joka johtaa erilaisiin oireisiin: makuaistin muuttumiseen,
suussa valkoinen peite, aivan kuin virkattua pitsiliinaa nieluun saakka,
ja muut asiat eivät nyt ole ehkä maailman superhauskimpia juttuja -
mutta minulle tärkeitä merkkejä siitä - että ELÄN!

Tuskin enää edes muistan, miltä arki, jossa päänsärky oli rasittavin
fyysinen oire, tuntui.

Joten - sitä ei taas voi muuta kuin yrittää tehdä parhaansa ja antaa
mennä elämän mukana, minne ikinä se viekään.

Pentti Hietanen on osa lapsuuteni musiikkimuistoja kesäisiltä
oopperajuhlilta ja valitsin sanojen vuoksi hänen laulamaan laulun,
Paljon sanomatta jää.



Paljon sanomatta jää
Musiikki & Sanoitus: Jukka Kuoppamäki

"Paljon sanomatta jää, kun harvoin tavataan, mitä kaikkea mä yksin mietinkään.
Kiire on, me tuskin katsein toista kosketaan, voi jos ajan saisi kerran riittämään!
Liian nopeasti kaikki aina ohi on, sinä lähdet, yksin jään, onneton.
Yhden päivän kokonaan sinun kanssasi jos saan, mitään muuta niin toivo mä en.
Sanat hellät kaikki nuo takaisin mä kutsun luo, kaikki nuo, joita toistan kaivaten.

Sua ajattelen usein, kun en unta saa, mitä kaikkea sun kanssas tekisin.
Vaan kun saavut, eroa jo pelkään tulevaa, osaa olla en mä niinkuin halusin.
Tuskin tuntea sut hetken ehdin lähelläin, kun jo poissa olet taas, ystäväin.
Yhden viikon kokonaan sinun kanssasi jos saan, mitään muuta niin toivo mä en.
Sanat hellät kaikki nuo takaisin mä kutsun luo, kaikki nuo, joita toistan kaivaten.

Milloin sanoin sulle, että sua rakastan? Liian kauan siitä taas vaikenin.
Milloin viimeksi mä kerroin, kuinka odotan kerta kerran jälkeen sua takaisin?
Milloin puhuin sulle siitä, miten tärkeää sinun kanssasi on elää elämää?
Yhden vuoden kokonaan sinun kanssasi jos saan, mitään muuta niin toivo mä en.
Sanat hellät kaikki nuo takaisin mä kutsun luo, kaikki nuo, joita toistan kaivaten.

Yhden koko elämän tämän toivon kestävän, mitään muuta niin toivo mä en.
Sanat hellät kaikki nuo aina tulla voisi luo, sanat nuo, sanat rakkauden."


Nähdään taas!
 
-Smoothielli-

29. Musiikki: Hanki tunnari, osa 2

Joskus sitä tarvii mantran päähän.
Ilman että sitä edes itse tajuaa.

Onneksi on joku, joka tajuaa ja
lähettää sähköpostilla:
"Hei, tässä tämä sulle",
ja muuta ei tarvita.


Nähdään taas!


-Smoothielli-


Soul Captain band - Taistelun arvoinen

29. Musiikki: Hanki tunnari, osa 1

Musiikin voima.
Valtava.
Ratkaiseva.

Taistelutahtoon,
tai tahdottomuuteen vaikuttava.

Taiteenlajeista tutkituin.

Siskoni ollessa mukanani sairaalassa saadessani
luuydinsiirron, aloitti hän päivämme aina soittamalla
korvaani Kuningasidean - Enemmän duoo ku sooloo.

Joka aamu.
Puhelimeni kautta.

Loppukuusta alkoi gigat loppumaan liittymästä ja
lataaminen kävi hitaammaksi ja hitaammaksi ja
jännättiin että kuullaanko edes alkusäveliä.
Jollain kummalla saatiin aina kuultua seuraavat sanat,
juuri riittävät selvittämään uuden päivän haasteet:

"Sisko älä luovuta vielä
Me ollaan vihdoin oikeella tiellä
Matka on pitkä ja kivinen
Mutta älä pelkää
Mä otan sut vaikka reppuselkään
Ja puolet sun huolistasi kannan
Säkin tekisit mulle niin
Älä luovuta vielä
Älä anna uskoasi ihmisiin
Vielä tulee muutokset murheisiin."


Välillä laulu itketti,
välillä nauratti,
mutta eniten se puistatti nyrkkiä syövälle,
potki luuytimen uutta alkua vauhtiin ja
kasvatti rakkautta elämään.


Olen saanut tässä matkan varrella arvokkaita tunnareita
lahjaksi päähäni soimaan ja haluan omistaa musiikille
kokonaisen alalajin ja pysähtyä kunnioittamaan sitä
osasyyllisenä siihen, että olen täällä kirjoittelemassa...


Nähdään taas!


- Smoothielli -


ps. Ja tuossa alhaalla liitettynä
Kuningasidea, Enemmän duoo ku sooloo

28. Elämän pienistä iloista

Ei, en ole kokenut minkään maailman herätystä sen suhteen, että:

"Oooo, kyllä olen tyhmä kun en ole arvostanut elämää ennen tätä" tai

"Tästä eteenpäin nautin jokaisesta pienestä hetkestä" tai

"En enää ikinä valita pikkuasioista".

Olen ollut hyvin kiitollinen elämästäni, siitä että löysin rinnalleni ihmisen elämää jakamaan, sain maailman kauneimman tyttären joka saa sydämeni sekä repeämään ilosta, onnesta, ylpeydestä että huolesta yhtä aikaa.

Olen kiitollinen siitä, että elämän heittäessä minut Ruotsiin, olen oppinut puhumaan ruotsia niin että sain töitä.

Ihan lapsellisen paljon siitä että kerran yhden halpakaupan alennusmyynnistä löysin korun joka on Aina kaulassani tiukoissa tilanteissa.

Siitä miten kaikesta on aina selvitty,
miten elämä on kantanut vaikeuksien yli.

Herätykseni koin 12-vuotiaana kun sisareni sairastui vakavasti ja sitä seuranneiden vuosien aikana omaisen avuttomassa roolissa rustasin sieluuni sanoja ja selviytymiskeinoja aiheista, joista muut tekisivät vuosien jälkeen sisustustauluja koteihinsa.

Kyse ei ole siitä, että olisi joskus ottanut terveyden itsestäänselvyytenä.

Kyse on ennemminkin siitä, että sitä ei kuitenkaan millään voinut kuvitella, miten nopeasti ja miten vähällä elämän - ihan koko elämän - voisi menettää.

Miten pieni virhe systeemissä pilaa koko homman.

Siinä vaiheessa sitä vaan nöyränä tyttönä
toivottaa tervetulleeksi tunteet, jotka astuvat esiin sielun sopukoista, tuntiessaan miten keho pettää, heikkenee, arvot laskevat - voimat vähenevät:
viha ja pettymys siitä, että elämä jäisikin näin lyhyeksi.

Miten en saisikaan nauttia elämän pienistä iloista, tyttäreni kasvun seuraamisesta, hetkistä mieheni kanssa, aamukahvista, pehmoisista villasukista.

Pianonsoitosta, kynttilänsytyttämisestä - kaikesta siitä kauniista josta elämä koostuu.

Nautin edelleen syksyn pimeydestä, myrskytuulista, välillä kokemistani kehollisista epämukavuuksista - juuri tällä hetkellä ne ovat merkkeinä siitä että elän.

Kaksi viikkoa jäljellä luuydinsiirron jälkeiseen 3 kk kontrolliin.

Se tarkoittaa käytännössä sitä, että 1/4 vuodesta on takanapäin, selvitettynä ja elossa.

Se on yksi suurimmista iloni aiheista tällä hetkellä! Sen lisäksi, että olen voimistunut niin hyvin, että jaksan viettää paljon aikaa tylleröni kanssa.

Ne täyttävät sydämeni ilolla ja hyvät energiat kehossa eivät varmasti koskaan ole haitaksi!

Kaikkea kaunista ja hyvää Sinulle juuri tähän hetkeen toivoen...


...nähdään taas!


-Smoothielli-

27. Tukahduta negatiivisuus

Olen sivunnut aihetta monessa kirjoituksessani.

Ajatusten voimasta,

siitä miten ne voivat vaikuttaa meihin - mitä teemme, mitä valitsemme, miten näemme kaiken - erityisesti:

Valitsenko ajatella 

positiivisesti

vai

negatiivisesti?

Kuulin erään kerran loistavan vertauksen negatiivisista ajatuksista. 

Alkoholisti, jolla on tavoitteena pysyä erossa alkoholista, sortuu heikkona hetkenä.

Yksi ryyppy johtaa toiseen,

sitten kolmanteen,

viidenteentoista...

Mikä oli ratkaisevin ryyppy?

Kolmastoista?

Kahdeksas?

Ei.

Ensimmäinen.

Ensimmäinen ryyppy ratkaisee.

Tässä tapauksessa -

ensimmäinen negatiivinen ajatus syöksee toiseen, sitten kolmanteen, neljänteen ja kohta ollaan niin syvällä solmussa itsensä kanssa, olo on paha ja mieli kiroaa koko olotilaa.

Mistä kaikki lähti?

Yhdestä negatiivisesta ajatuksesta.

Pysähdy, 

kuuntele,

valitse.

Muuta en voi sanoa kuin että kaikki versiot kokeilleena, kurinalaisuus ajatusten hallinnassa on kannattavin tapa pitää yllä kovaa taistelutahtoa tilanteessa kuin tilanteessa.

Nyt pihalla on harmaata ja vettä sataa - mutta minä elän, köllöttelen sohvalla kuin mikäkin pullin pukki - miksi antaisin huonon sään viedä energioitani?

Älä anna sinäkään.

Nähdään taas!

-Smoothielli-

26. Huomisen huolista...

...niinkuin joku viisas joskus sanonut:
Kuka niitä murehtimalla on päivääkään
lisännyt elämäänsä?

Yksi tapa selvitä selväpäisenä epävarmuuden velloessa on muistaa rauhoittava ajatus:
Kukaan Ei Tiedä Mitä Huomenna Tapahtuu.

Kukaan.
Ei kukaan.

Miksi surisin huomista, jonka tapahtumista en voi saada varmuutta tänään?

Miksi kantaisin huolta asioista joita ei vielä ole tapahtunut?

Olen monesti,
painotan,
hyvin monta kertaa,
monen Monta kertaa,
saanut muistuttaa itseäni siitä,
että en ole sen kummallisemmassa asemassa kuin kukaan muukaan.

Välillä sitä on tuntenut olonsa niin etukäteen tuomituksi, että on jo ikäänkuin nähnyt mitä tuleman pitää.

Vaikka kuvittelemiani asioita ei aina ole edes tapahtunut.

Me ihmiset olemme vain niin tottuneita säätämään ja määräämään ja hallitsemaan kaikkea, että sitä helposti unohtaa että kaikkeen ei voi vaikuttaa.

Kuten ennalta-arvaamattomiin sairauksiin, onnettomuuksiin - siihen että on vain väärässä paikassa väärään aikaan...

Joten - keskittyminen tähän hetkeen ja tämän päivän murheisiin voi olla juuri se, mitä pienen ihmisen tarvitsee jaksaa kantaa.

Huomisella on jo uudet murheensa.
Kohdataan ne sitten!


Nähdään taas!


-Smoothielli-

25. Älä ole uhri

Uhrina oleminen -
avuttomuuden tunteet,
elämän jälleen kerran yllättäessä
saattavat jäädä mieleen asumaan.

Uskon, että taistelu uhrina olemista
vastaan, on yksi tärkeistä
selviytymiskeinoista.

Olen järkeillyt, että jos päästän itseni ajattelemaan itseäni uhrina, menetän jollain tasolla valtaa omista ajatuksistani.

Miten tilanteissa, joissa voisin toimia, en enää toimisikaan "koska olen sairas".

Miten itse hidastaisin itseäni kulkemasta eteenpäin ja antaisin ulkoisten tekijöiden vähentää omaa toimintakykyäni.

Olen päättänyt, että en ole elämän ja tapahtuneiden asioiden uhri vaan elämän lahjasta nauttiva yksilö, joka aikoo repiä irti kaiken opittavan tästäkin rytäkästä.



Nähdään taas!



-Smoothielli-

24. Tappele!

Ja älä ikinä anna periksi.

Ei sitä varmaan hengissä olisi selvitty,
jos periksi olisi antanut.

Isäni kertoo yhden sairaalakeikan
jälkeen seisseeni eteisessä ja mutisseeni
kuin itsekseen, että

"en mä kyllä täältä
tappelematta lähde".

Joka solu, joka ajatus, koko minä keskittyi
voittamiseen ja taistelemiseen.

Alun: "eihän mun kannata edes harjata hampaita enää koska mä kuolen",
väistyi aika taka-alalle ja päätin
ainakin pistää kampoihin niin paljon kuin
ehtisin.

Uskon siihen, että mielen mennessä edellä,
tulee keho perässä.

Meidän uskomattomasti suunnitellut kehomme voivat olla paljon äkykkäämpiä kokonaisuuksia kuin mihin nykyajan resursseilla edes pystytään tutkimaan.

Joten - yksi syy siihen, että olen selvinnyt hengissä on se, että olen tapellut. Välillä niinkuin mielipuolinen, asenteella - "hah - mustahan ei näin vähällä eroon pääse".



Ihana ajatus arkeamme voimistamaan,
sain sen ystäviltämme:

"Täst' elon vuorille polku vie,
taistelun, riemun ja voiton tie.
Taistele! Voita!"

Zacharias Topelius
("Pienen pienellä muutoksella varustettuna")


Nähdään taas!


-Smoothielli-

23. Ota apu vastaan

 

Pienen lapsen äidin sairastuminen on herättänyt monien halun

auttaa. Jopa tuntemattomien.

Saimme keväällä sairastuessani kymmeniä tekstiviestejä,

joiden sisältö oli enemmän tai vähemmän seuraava:

”Haluamme auttaa.”

”Kertokaa heti jos on jotain mitä voimme tehdä.”

”Olemme täällä teitä varten.”

Arvelin tarjousten olevan voimassa pidemmänkin ajan päästä,

joten kirjoitin ylös paperille kaikkien nimet jotka ovat apua

tarjonneet.

(Niin ettäs tiedätte - täältä voidaan tulla vieläkin kerjäämään apua… )

Hississä tapaamamme naapurit tarjoutuvat lapsenvahdiksi

vaikka keskellä yötä ja toivovat että kertoisimme heti, jos on

jotain mitä voisivat tehdä.

Ongelmana on kuitenkin se, että emme itsekään tienneet

missä apua tarvitsisimme.

Koko tilanne oli niin surrealistinen, ihmeellinen, hämmentävä,

vakava mutta kukaan ei ollut kuitenkaan kuollut – emme

yksinkertaisesti osanneet siinä sopassa sanoiksi kuvailla

mitä kukin olisi voinut tehdä.

Organisointi ja asioiden pyöritys olivat osa edellistä elämää.

Avuntarpeet saattoivat ponnahtaa esiin keskellä päivää kaikkien

ollessa töissä, keskellä yötä kaikkien nukkuessa tai muuten

vain suunnittelemattomaan aikaan.

Nyt on siis henkilökohtaisesti koettu se, 

miten häilyvässä tilassa elävänä 

on vaikeata suunnitella avuntarvetta.

Perusasiat, kuten syöminen, peseytyminen ja arjen pyöritys

pitäisi kuitenkin pyöriä.

Onneksi ympärillämme oli ihmisiä, jotka ottivat enemmän tai

vähemmän tilanteen haltuunsa.

Perheestämme tuli välillä monilukuinen siskojeni pyörittäessä

arkeamme. Erityisen huojentavaa on ollut se, että viisaat

ystävämme ovat konkreettisesti ehdottaneet mitä voisivat tehdä.

Joku kysyy suoraan:

”Mitä ruokaa voisin tehdä teille?”

- Jeee! Ruokaahan pitää joka päivä syödä ja arjessa

joka on enemmän tai vähemmän pirstaleina, ruoanlaitosta voi 

tulla valtava haaste. 

Olemme saaneet monelta rakkaalta ystävältämme apua

ruoanlaitossa, kotiruokaa kotiinkuljetettuna.

Luksusta.

Tai toinen, joka sanoo:

”Minulla on vapaapäivä keskiviikkona, voisin ottaa pikkuisen mukaani

ja lähteä ulos hänen kanssaan!”

- Miten virkistävää lapsellemme päästä pois kotoa jonkun toisen kanssa

ja ajatella hetki jotain ihan muuta.

Elektroluksusta. 

Tai niin kuin rakas ystävämme oli miettinyt, miten hän pystyisi

meitä auttaa ja ehdotti erikoislaatuista järjestelyä:

”Kerätkää lakanapyykkinne ja pyyhkeet ja minä haen ne pestäväksi

niin ei teidän tarvitse pestä isoja pyykkejä ja yrittää saada niitä kuivumaan

kerrostaloasunnossa.”

- Kuin kivi olisi tippunut pois sydämeltä – ja miten otettuja me olemme

edelleen saamastamme avusta.

überluksusta.

Joten – yksi syy siihen, että olemme perheenä selvinneet näinkin hyvin,

on se, että meillä on ollut paljon ihmisiä 

– ystäviä 

– perhettä 

– rakkaita – lähellä ja kaukaa

ympärillämme, jotka ovat halunneet ja joiden olemme antaneet

antaa apuaan.

Vaikeata kuvitella miten olisimme selvinneet ilman heitä.

Nähdään taas!

-Smoothielli-

22. Ajattele positiivisesti

Kyllä, täytyy myöntää, että mieleni

positiivisena pysyminen on takuulla

yksi niistä monista tekijöistä, joka

on auttanut minua selviämään syksyyn

saakka. 

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi 

itkenyt tai ollut pohjattoman surullinen ja 

rehellisesti sanottuna olen sitä jollain tasolla

koko ajan. Tietyt asiat ovat kipeämpiä hyväksyä kuin

toiset ja uskon ajan ja avun kanssa selviäväni niistä. 

Käytännössä positiivinen ajatteluni voi olla 

seuraavanlaista mielikuvaharjoittelua.

Muistin juuri jonkun viisaan sanat,

”ei niin pahaa, ettei hyvääkin”.

Hmmm…

Mitähän hyvää voisin löytää välillä pahaltakin

tuntuvasta arjestani?

Voitte vain kuvitella kun ajatuksenjuoksuni

lähti pinkomaan aikamoista vauhtia ja

loppupeleissä nauratti niin, että tunsin

pakkoa tulla kirjoittamaan ajatukseni ennen kuin

ne unohtuvat.

Voin myöskin kuvitella, miten brutaaleilta ne

saattavat teistä tuntua JA miten kaukaisilta ne

tuntuvat ehkä parin vuoden päästä itselleni,

niin ainakin toivon.

Hiusten lähtemisestä:

Miten raikkaalta tuulenvire ja pyörteet tuntuvatkin – sisätiloissa!

Jos en olisi tiputtanut hiuksiani, tuskin olisin koskaan tajunnut

miten paljon ne lämmittävät ja miten hyvä ilmastointi meidän

vessassa on. Tai miten paljon nopeammin vesi valuu suoraan

silmien sisään suihkussa, kun hiukset eivät ole pisaroita

pidättelemässä.

Lääkkeiden ottamisesta:

Kasa pillereitä aamulla ja illalla – mutta onneksi ei montaa kertaa

päivässä, sitähän joutuisi ihan kokopäivätyöläiseksi sairaaksi jos

vaikka pitäisi kolme kertaa päivässä ottaa! Eli – pääsen aika

vähällä…

Elämästä lääkärikäyntien välillä:

(tämä on ollut sellainen kova pähkinä purtavaksi minulle,

sitä kun tuntee olonsa aika vainoharhaiseksi välillä kaikkine

tuntemuksineen ja seuraaviin kokeidenottoihin vielä, äh, vain

6 päivää, 23 tuntia, 45 minuuttia…)

Eipähän tarvitse ilmoittautua Reality Showiin kun jännitystä

ja vaarallisia käänteitä riittää ihan omasta takaa.

Aikaisista vaihdevuosien merkeistä:

Tämä on sinänsä nyt sitten hyvin surullinen asia, joten

en tiedä onko siinä mitään hyvää.

No, ehkä se, että voin ymmärtää paremmin kaikkia

keski-ikäisiä naisia, kun on itse kokenut sen, miten ahtaalta tuntuu

kun hiki pukkaa päälle vaikka ei tee mitään ja

miten hiki pukkaa vielä enemmän päälle,

vaikka tekisi vain vähän…

Mutta mieluummin vaihdevuodet elossa, kuin uudelleen

puhjennut leukemia ja haudassa.

 
Unohtelusta ja hajamielisyydestä: 

Alan jo tottua seuraavaan kysymykseen:

”Etkö muista että kerroin tämän?”

Tai toteamukseen:

”Me sovittiin tämä viikko sitten…”

Elämä on välillä hyvin jännää kun ei muista kaikkia asioita!

On todennäköisesti tapahtunut niin paljon kaikenlaista,

että en vain jaksa muistaa kaikkea ”irtosälää”.

Esimerkki.
Pyydän miestäni etsimään numeron paikalliseen Kelaan,

muistan että sieltä oli soitettu ja pyydetty ottamaan yhteyttä.

Yhtäkkiä, viikko siirron jälkeen muistan, että voihan nenä,

sinnehän pitää soittaa.

Numero löytyy, mutta yhteyshenkilöni ei ole paikan päällä,

joten pedagogisesti kerron nimeni, henkilötunnukseni,

puhelinnumeroni ja ilmiselvästi liian pitkän selityksen siitä,

miten olin unohtanut soittaa ja kuvauksen nykytilanteestani.

Vastaaja-aparaatista kuuluu piiip ja naisääni,

joka sanoo: ”Jätä viesti äänimerkin jälkeen”.

Mitä ihmettä – tallentuiko se edellinen viesti vai ei?

Alusta kuitenkin taas aloitan ja tässä viestissä en sitten näköjään

kyennytkään olemaan yhtä pedagoginen.

Saan nimittäin puhelinvastaajaani seuraavan viestin:
"Hei, Johan täältä (paikallisesta Kelasta) Försäkringskassasta!

Minulle oli joku henkilö (olin siis unohtanut kertoa nimeni)

jättänyt sinun henkilötunnuksen (senhän jouduin muutenkin toistaa

monta kertaa päivässä eri kokeidenotoissa sairaalassa,

tässä vaiheessa näköjään tärkeämpi kuin nimeni)

ja puhelinnumeron, joten oletan että soittaja olit sinä (häpeää)."

Sitten tulee paras.

"Joo, ei minulla ole mitään kysymyksiä,

me käytiin kaikki asiat läpi viime keskiviikkona (päivää ennen siirtoa)

kun soitit (what! Minäkö!!!)

ja kaikki on kunnossa (kappas kehveliä – mitäköhän me ollaan sovittu!?).

Jos sinulla ei ole mitään kysyttävää niin kaikki on kunnossa.

Mutta älä epäröi soittaa jos haluat jutella tai kysyä jotain

(toisin sanoen kun näytät olevan noin sekavassa kunnossa

niin voisi olla parasta kertoa sinulle mistä me ollaan puhuttu). "


Mutta näköjään henkilötunnukseni ja puhelinnumeroni vielä muistan –

tadaa – jotain hyvää!

Ja minä sain ainakin makeat naurut tuosta – joten mikäs siinä –

katselemalla tylsiltäkin tuntuvia asioita uusin silmin voi saada ainakin

omat hyvänolon hormonit hetkeksi aikaa jylläämään – ja sehän voi

riittää juuri siihen hetkeen!

Nähdään taas!

-Smoothielli-

21. Elämän Nälkä

Elämän nälkä.

Kyltymätön.

Sille ei porkkanat tai kermat kelpaa,

se vähät välittää laihdutuskuureista,

lääkärien määrämistä dieettiohjeista.

Se pienikin voi olla,

mutta moninkertaistaa voimansa

saadessaan vastakaikua.

Se eteenpäin kiskoo ja vie.

Jos sen itse unohtaa,

on onneksi olemassa sisko joka

lähettää linkin Pave Maijasen siitä

tekemään lauluun – miten joskus sanat

kolahtaa oikeaan paikkaan?

Ihan jokainen?

 ”tää niitä aamuja on kun en tiedä
kannattaako nousta vai jäädä
vetää peitto yli pään
ja hautautua alle kivisen kuoren
aamuyössä sydän yksin lyö
eikä pääse läpi surujen vuoren
pelko pimeyttä pitkin liikkuu
tuntuu niinkuin päivää ei tulisikaan

ja silloin kuin henkäys aamutuulen
jokin täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimeinkin herättää

elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä
minut pystyyn kiskaisee
elämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä
mua eteenpäin rohkaisee
 

verhot sivuun liukuu ja katson
kuinka valo pois työntää varjon
joka sieluni yöhön kietoi
vaikka irti siitä päästä tahdoin
kun olin maahan lyöty eikä kukaan
voinut yli syvän virran mua kantaa
elämä välissä taivaan ja maan
elämä syksyyni valonsa tuo

ja silloin kuin henkäys aamutuulen
jokin täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimein herättää

elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä
minut pystyyn kiskaisee
elämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä
mua eteenpäin rohkaisee

elämän nälkä

eteenpäin rohkaisee”

En voi muuta kuin nöyränä todeta, että yksi suurimmista

syistä, että olen selviytynyt elossa liittyy juuri tähän

nälkään. Siitä on yhdessä isona perheyhteisönä, ystävien

ja kaikkien osallisten tuella pidetty hyvää huolta.

 

Nähdään taas, vatsassa kurisee!

 

-Smoothielli-

10 000 raja rikki!

Juhlallista!

Haluan kuitenkin muistuttaa, että 10 000
klikkausta ei ole sama kuin 10 000 ihmistä.
Yksi ja sama henkilö voi sivuillani käydessään
jättää jälkeensä monta klikkausta - jokaisen
uuden sivun auetessa laskuri liikahtaa.

Mutta -
10 000 kertaa sivuja on käännelty ja sitä
vähän jopa ihmeissäni ajattelen.

Ketä kiinnostaa lukea ajatuksiani?
Saako niistä mitään irti?
Kuka olet, joka palan matkaa kanssani kuljet
ja mitä Sinä käyt läpi elämässäsi juuri tällä
hetkellä?

Kirjoitusteni saama huomio on yllättänyt.
Älkää silti tunteko pakkoa esittäytyä minulle,
olette kaikki edelleen ja lämpimästi tervetulleita
lukemaan juttujani jättämättä jälkeäkään.

Sen vain sanon, että elämä on muuttunut ihmeelliseksi
tekniikan avulla.

20 vuotta sitten juttuni olisivat jääneet kansien väliin
yöpöydälleni tyttäreni aikuisena luettavaksi.


Elämän ihmeitä ihmetellen jatkukoot matkamme
kohti hetkiä, joista aina jotenkin selvitään.

Yksin tai yhdessä.
Mieluiten yhdessä.



Nähdään taas!

-Smoothielli-

Kotona taas

Olen käynyt blogin hallintapaneelissa välillä ja näen,

että sivujani avataan noin sata kertaa joka päivä.

Monet lukijoistani varmasti mielessään miettineet,

miksi uusia tekstejä ei tule,

onko kirjoittaja vain väliaikaisesti väsähtänyt, onko

jotain tapahtunut, mitä jos tänne ei tulisikaan enää

uutta tekstiä – mistä tietäisin, keneltä kysyisin?

Yksi sosiaalisen median ongelmista.

Ei hätää, minulla on varasuunnitelma, joten jos

jotain peruuttamatonta joskus tapahtuisi, tulisi siitä

tänne ilmoitus. Olen järjestänyt asiat niin.

Tunnen siis teistä vastuuta ja olette arvokkaita -

minulle olette muutakin kuin vain klikkauksia.

Avaatte sivuni, koska haluatte olla mukana ja

välitätte. Ja siksi minulla on ollut välillä jopa

surua sydämessä, että en ole pystynyt mitään

kirjoittamaan.

Kaikki on mennyt hyvin.

Olin eristyksissä, sain uudet solut ja prosessi uuden

immuunisuojan kasvattelemiseen on alkanut. 

Ihmeellistä lääkettä löytyy jokaiseen vaivaan,

ja lääkkeestä johtuvaan sivuvaikutukseen, 

joten keho ja mieli ovat olleet koetuksella.

Kaiken kruunasi kuitenkin ensimmäinen sairaalassakäynti

poliklinikalla viime perjantaina, jossa tapaamani lääkäri

aloittaa tapaamisen sanomalla:

”Et ole koskaan tavannut minua, 

mutta minä tiedän sinusta kaiken.”

Alkoipa hyvin, ajattelen mielessäni, ja en jaksa edes pöyristyä

moisesta sosiaalisesta kyvyttömyydestä. Olen hänelle vain

verikokeiden tuloksia ja tunnen intuitiivisesti, 

että niinä tulen hänelle pysymään.

Ruutuaan tuijottaen lääkäri alkaa kertomaan 

vaaroista ja uhkakuvista, joita nyt on edessä 

ja tunnen loppujenkin ilmanripposten pihisevän pallostani ulos.

Riski saada akuutti leukemia takaisin luuydinsiirrosta huolimatta

on suurin pelko ja jos se tulisi ensimmäisen 6 kk aikana,

ei mikään lääke auta.

Ollaan siis ruudussa nolla, taas kerran.

Onko koko kesän taistelu taisteltu turhaan? 

Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, miten sanat

läimäistiin kasvoilleni sellaisella vauhdilla että lensin

kanveesiin ja sinne jäin.

Lähetin sisarelleni viestin.

Sieltä tuli saman tien:

”Älä anna lääkäreiden pelon tarttua sinuun,

pelkäämällä tässä touhussa ei olisi tullut

kuin sokeita kissanpoikia.”

Se helpotti.

Mietin asioita pari päivää.

Eivät muuttuneet paremmaksi.

Soitin äidilleni.

Jopas muuttuivat paremmaksi.

Taisivat kaikki rakkaassa äidissäni olevat energiat

siirtyä minuun, niin paljon sain siitä puhelusta taas

voimaa ja rohkeutta jaksaa elää eteenpäin.

Tänään sain tavata eri lääkärin ja hänen maailmassaan

sairauden takaisinsaaminen kuuluu potilaalle

informoitaviin asioihin, mutta ei mitään mitä kannattaa

jäädä sen enempää miettimään.

Hän oli niin toiverikas ja valoi uskoa elämään ja

kutkutteli taas esille sitä toivoa ja iloa ja elämää,

joka sisälläni oikeasti on.

”Älä mieti liikaa tulevaa, vaan katso taaksepäin ja näe

se, miten hyvin kaikki on mennyt tähän saakka.”

Sen aion tehdä – myös teidän kanssanne nyt!

Kaunista syksyistä päivää teille kaikille täältä toivottelee

nainen, jota on pyöritelty 95 asteen valkopyykissä

rummutettu rutikuivana vielä kuivausrummussa,

mutta joka taas kerää rohkeuden rippeensä

ja jatkaa matkaansa eteenpäin - elävänä!

Nähdään taas!

-Smoothielli-

20. Kirjoita tapahtuneesta

Siinä toisessa todellisuudessa, jossa vielä puoli vuotta sitten elin,

kävin töissä ja kohtasin kovia kokeneita ihmisiä.

Kannustin heitä kirjoittamaan asioista jotka koskettavat sydäntä

ja tunteita. Kannustukseni perustuu amerikkalaiseen tutkimukseen*

jossa kirjoittamisella huomattiin olevan yhteys hyvinvointiin.

Ohje on yksinkertainen:

Kirjoita vaikeasta tai traumaattisesta aiheesta joka herättää

syviä tunteita 15 min päivässä 4 päivää peräkkäin.

Elänkö itse sitten niinkuin opetan?

Olen ollut päiväkirjaihminen pienestä saakka.
Mutta nyt täytyy kyllä myöntää, että jutun juuret
välillä hävisivät.

Ensimmäisiin viikkoihin ei kynä edes pysynyt kädessä.
Sitten kun se pysyi, meni liian paljon energiaa sen miettimiseen,
että mikä päivä oli.
Tai kuukausi.
Vuodenaika paljastui vilkaisemalla ikkunasta ulos -
kevään heleä vehreys oli muuttunut keskikesän syvään
vihreään.

Eli siis pihalla olin kuin lumiukko vinon porkkananenänsä
kanssa ja aloitin jälleen kirjoittamisen silloin kun se
tuntui ulospääsytieltä ja helpotukselta, ei taakalta.

Tänne kirjoittamisesta nautin valtavasti ja lisääntyvä
lukijajoukko todistaa siitä, että joku näitä myös lukee.
Se on minun oudossa arjessani yksi niistä ihmeistä,
josta saan voimaa.

Joten - kynät esille silloin kun siltä tuntuu.
Tai näppäimistö.


Nähdään taas!

-Smoothielli-

*Pennebaker JW. Telling stories. The health benefits of narrative. Literature and Medicin Spring 2000; 19(1):3-18.

19. Hyväksy Suru

Suru on ihmeellinen asia:
näkymätön, mutta niin voimakas,
että se vuorovesien lailla
sekä vetää sieluni rannat täysin kuiviksi,
että hukuttaa ne vedellä.

Olen pelännyt surua.
Sitä Suurta Surua, joka voimakkaana
hukuttaisi minut, kun lopulta alkaisin
tajuamaan, mitä kaikkea on tapahtunut.

On ollut niin paljon pää kylmänä
selviämistä, että tunteet eivät ole
löytäneet itselleen tilaa aivoistani
tai sydämestäni.

Tiesin, että tulisi päivä kun joudun
kasvotusten syvien surun tunteiden
kanssa.

Annoin kuitenkin mielessäni itselleni
luvan käsitellä tämän kaiken omassa
tahdissani.

Annoin itselleni luvan olla superreipas
ja positiivinen, mutta myös surullinen
juuri sillä hetkellä kun suru tulisi.

Surua ei voi ohjailla.
Sillä on aivan oma elämä ja tahtonsa.

Ensimmäisten surun aaltojen iskiessä
sieluni kallioihin, olin poissa tolaltani.

Ne iskivät niin kovalla voimalla ja
vauhdilla, että tunsin fyysistä kipua.

Pieni järjen ääni muistutti taustalla:
Tämä on oikein, tämä on hyvä, et ole
robotti vaan tunteva ihminen ja jos
reaktiota ei tulisi, silloin olisit liemessä.

Opettelin hyväksymään surun.

Se oli alun tunnottomuuden jälkeen
raikas muistutus siitä, että en ole
tunnekuollut.

Se on silti ihmeellinen asia.
Se saattaa vierailla luonani kesken
naurun, kuulemani laulun, tuoksun,
mutta etenkin silloin kun kaikki on
hyvin. Olen iloinen, että se haluaa
tulla ulos.

Eloonjäämisvaihe alkaa pieni pala
kerrallaan väistymään taakse ja
elämä suurine tunteineen jatkuu.

Olen selvinnyt kesän yli ja syksy
on saapunut.

Haluan toivottaa teille kaikille lukijoille
Ihanaa viikonloppua
Tommy Tabermannin "Road map":n sanojen myötä:

"Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella,
outoja hedelmiä hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä
et löydä perille."

Nähdään taas!

-Smoothielli-

18. Siedä hetkiä

"Minun mieleni on niin kummallinen,
kuin meri kuutamolla.
En tahtois ma touhuun ihmisten,
en tahtoisi yksin olla."

Eino Leinon sanat pyörivät mielessäni.

Kehossani jylläävä solujenvälinen sisällissota asettaa uusia vaateita hetkistä selviämiselle.

Ollakko vai eikö olla, vai ollakko sittenkin?

Jatkan hengittelyä ja epämääräistä henkistä ja fyysistä tassuttelua.

Tarvitsen päämäärän.
Tarvitsen suunnan.

Haen katseellani virikkeitä.
Aurinko.

Kävelen ikkunalle.
Hengitän valoa ja lämpöä itseeni ikkunaruudun läpi. Karkoitan suruisat ajatukset siitä, että joudun olla ikkunan tällä puolella, enkä pääse ulos lämmöstä nauttimaan.

Hetki on voitettu.
Kohti seuraavaa.

Olipa sinun hetkesi sisäisiä, ulkoisia, sinusta johtuvia tai johtumattomia - ota ne yksi kerrallaan.
Yksi.
Kerrallaan.

Nähdään taas!

-Smoothielli-

17. Haista vapautta

Ensimmäinen päivä eristyksissä ja muurahaisia housuissa.

Hiivin iltamyöhällä avaamaan kielletyn oven ja ottamaan kuvan kyltistä jossa ohjeet sisääntulijoille. Brutaalisti laastaritepillä liimattuna.

Vedin keuhkoihini ilmassa leijuvaa sairaalailmaa. Muutaman silmänräpäyksen katsoin käytävillä vapaasti käveleviä ihmisiä ja keräsi itseeni voimaa.

Mikä tahansa sinua pitää vankinaan, kokeile kurkistaa rajan yli ja vähitellen tuntea miten väliaikaista kaikki on - yhdessä yössä voi tapahtua niin paljon asioita.

Kuten minun tapauksessani, arvoni kohosivat sen verran että olen saanut tänään liikkua osastolla.

Huomisesta eteenpäin se ilo sitten loppuu kun luuydinsiirto on edessä.

Mutta se on vasta huomenna - vielä on yö aikaa tapahtua ihmeitä tai jos ei ihmeitä niin levollista unta ainakin toivon kaikille!


Nähdään taas!



~smoothielli~

16. Kurkota taivaisiin

Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua?
Että se mitä lupasit ei täyttyisikään.

Usko siihen että sitä voi ja pystyy tekemään jotain mihin et itse usko, on minulla ollut yksi selviämiskeinoista.

Mitä sitten olen luvannut?

Juosta puolimaratoonin vuonna 2015.

Missä juoksukunnossa olen - huippu - vai rapa?
Diplomaattinen vai rehellinen vastaus?

Diplomaattinen vastaus kuuluisi seuraavasti:
- Joo, näillä edellytyksillä aika paljon työtä vaativa tavoite mutta eiköhän se siitä.

Rehellinen vastaus:
- Mulla ei ole hajuakaan. Minut on juuri siirretty eristykseen laskeneiden arvojeni vuoksi. Saan luuydinsiirron torstaina 19/9 ja eristys yhden hengen huoneessa jatkuu vähintään 4 viikkoa.

Se että lupasin juosta puolimaratoonin vuonna 2015 on ulkoinen pakote ja porkkana sille, että näen itseni vielä elossa yli vuoden jälkeen.

Nyt tulevien viikkojen, todennäköisesti reilun kuukauden ajan elän elämäni huoneessa, jossa Intiassa asuisi 20 henkinen perhe, jossa tuuletus on parempi kuon isoimmassa Volvossa ja jonka ikkunasta näen ihanan vanhan metsän vielä vehreine lehtineen, muuttuvan syksyn eri väreissä.

Joten - kuuseen kurkottaminen voi olla arvokkaampaa kuin pelko katajaan kapsahtamisesta.

Mikä on sinun suuri vuoresi ylitettävänä?
Mistä sinä saat voimaa ja syytä herätä aamulla?

Kiitos kaikista ajatuksista joita lähetätte!
Ne otetaan kiitollisina vastaan.

Nähdään!

-Smoothielli-

15. Pyri tyytyväisyyteen

Olen miettinyt sitä, että miksi

sopeuduin niin nopeasti sairauteeni.

Jos siihen nyt voi sopeutua,

no, ainakin hyväksyin sen hyvin

nopeasti aikakaudeksi elämässäni

joka nyt on vain käytävä läpi.

Olen tehnyt itselleni diagnoosin:

se, että olen ennen sairastumistani

yrittänyt olla tyytyväinen elämääni,

vaikuttaa myös siihen, että pystyn

helpommin hyväksymään nopeasti

muuttuvat tilanteet.

Jos olisin koko ajan ollut hyvin

tyytymätön, toivonut jotain suurempaa,

jotain parempaa, jotain jota jollain

toisella ihmisellä on, olisin varmaan

saanut taistella paljon enemmän

katkeruuden tunteiden kanssa.

Eli olen ihminen jolla ei ole unelmia?

En todellakaan.

Yritän vain nähdä juuri tällä hetkellä

tapahtuvat elämässäni ainutkertaisina

ja nauttia niistä juuri nyt. En huomenna,

en ensi viikolla tai palkankorotuksen

jälkeen. Juuri nyt.

Joten – kun olet tyytyväinen elämääsi

nyt – on sinulla suurempi mahdollisuus

olla sitä senkin jälkeen kun elämä

hurvittelee pitkin omia vuoristoratojaan!

Pienet hetket kantavat sinua eteenpäin

ja kohta huomaat muodostaneesi niistä

kestävän elämän ketjun.

Nähdään taas!

-Smoothielli-

14. Pese vessa

Oh-lal-laa sitä tunnetta, kun pystyy itse taas jynssätä kylpyammeen kirkkaaksi,

pytyn puhtaaksi, pölyt lattialta ja vielä puhtaan pyyhkeen roikkumaan –

voittajana on helppo tuulettaa!

Minusta on kuitenkin vielä johonkin!

En voi väittää maanneeni sängyssä ja unelmoivani vessanpesusta.

Pidin kuitenkin ensimmäisinä elpymisen merkkeinä sitä, kun

eräänä päivänä heräsi haluni kantaa korteni kekoon.

Pieniä nämä kekoni aluksi olivat ja meillä asuikin joku perheenjäsenistäni

kolme ensimmäistä kuukautta pyörittäen kaikkea elämään liittyvää.

Joten – siitä että tekee jotain, mistä ennen on selvinnyt ja josta nyt selviää

on tosi voimauttavaa ja antaa voimia selvitä seuraavaan hetkeen!

Keksi itsellesi asioita, joista olet joskus saanut iloa ja osatavoitteena

vielä luvata itsellesi selvitä siitä.

You can do it!

Nähdään taas!

-Smoothielli-

13. Kiellä kaikki

 

Minä sanon:

- Kai sä ymmärrät että minä en istu tässä ja sinä et puhu minulle.

Puhut jollekin toiselle.

Johon lääkärini sanoo:

- Tiedän sen. Se tuntuu siltä.

Näin kaiken ulkopuolisen silmin.

Olin pieni kärpänen katossa ja katsoin miten jonkun ressukan

maailmaa, elämänkatsomusta, arvoja, ihmisarvoa, arkea ja persoonaa

oltiin muuttamassa pala palalta.

Kielsin kaiken.

Ymmärsin kylläkin kaiken intellektuaalisella, järjellisellä,

tasolla, mutta ajattelin, että nyt otetaan sitten sekunti

kerrallaan tästä eteenpäin.

Kylmän rauhallisesti pyysin lääkäriä poistumaan huoneesta

että voisin soittaa muutaman puhelun.

Hän lähti hoitamaan paperiasioita saadakseen minulle huoneen osastolta.

Muistan miten järjestelmällisesti soitin puhelut tärkeimmille

ihmisille, kerroin tilanteen samanlaisella äänellä kuin olisin kertonut

ostaneeni maitoa ja piimää kaupasta. 

Lääkärin tullessa takaisin huoneeseen, otin mukaan

reppuni ja seurasin perässä.

Jännitti, miltä osasto näyttää.

Sain mielestäni osaston hienoimman huoneen mahtavalla näköalalla.

Sisälläni kiristävä tunne muistutti todellisuudesta ja siitä, että seuraavana aamuna

työkaverini kävelisivät töihin viereiseen taloon minun ollessa

aivan väärällä puolella ikkunaa. Kielsin itseäni ajattelemasta asiaa.

Ajattelin, että kaikki tämä täytyy olla totta, mutta todennäköisesti

väärinkäsitys. Nukun täällä kivassa huoneessa yhden yön ja menen

huomenna kotiin. Ei tällaista minulle tapahdu.

Olen asioita kieltämällä saanut välillä luotua itselleni

turvallisen kuplan jonka sisällä minä määrään elämääni.

Varsinkin tilanteissa, joissa on vain joutunut odottamaan.

Olen kuitenkin tietoinen siitä, että kupla on vain ohutta mielikuvituksen

tuotetta ja puhkeaa joku päivä.

Se päivä, kun tilanne johtaa siihen, että kovapäisimmänkin eteen

tuodaan faktat jota ei enää voi kieltää, on pilvenreunalta pudottava.

Riippuen siitä, miten tietoinen on ollut tekemästään valinnasta,

on matka takaisin arkeen joko hyvin tuskallinen tai vain

tuskallinen.

Kaiken sen arvoista?

Ainakin minulle!

Nyt taas turvallinen kuplani on jälleen kerran puhjennut

ja tässä on mennyt muutama päivä, monta puhelua,

keskustelua rakkaiden ja asiantuntijoiden kanssa, kun taas

sain uudelta tuntuvan asian oikeisiin mittasuhteisiin.

Tällä hetkellä minulla ei ole syytä kieltää mitään,

olen hyväksynyt sen mikä hyväksyttävä on ja

päättänyt elää läpi kaiken sen mitä vaaditaan.

Toivon pilkahdukset ovat muuttuneet kirkkaiksi välähdyksiksi,

enkä enää pelkää.

Edellisviikolla jouduin yhtäkkiä lisäkokeisiin, 

hoitaja muodosti asian aika hauskasti:

”Otamme kokeet kolmannen kerran varmistaaksemme

ettemme näe mitään”.

Ehdin jo luonnollisesti mennä listani läpi kaikesta tätä matkaa

mutkistavasta asiasta ja olin aika ylpeä itsestäni, koska en enää

pelännyt! Soitin siskolleni ja puhelun jälkeen tulin siihen

johtopäätökseen, että ”mitä tahansa se nyt onkin, niin se ei minua

tule tappamaan”.

Nukuin yöni hyvin, soitin hoitajalleni aamulla ja pyysin lukemaan

koetulokset.

Kaikki oli niin kuin pitikin.

Kaiken kieltäminenkin olisi myös ollut ihan loistava tapa saada nukuttua

hyvin, mutta nyt en tehnyt niin.

Säästetään sitä tuleviin päiviin!

Joten – jos on pakko – kiellä kaikki,

mutta muista, se ei voi olla pysyvä tila.

Nähdään!

Ps. Lopuksi japanilainen tanka, sanoina teille kaikille, jotka olette

ilmaisseet seuraavanne ajatuksiani blogissani. En voi sanoa muuta

kuin että tunne on ihmeellinen minullekin ja että saan paljon voimia

siitä, että tunnette saavanne jotain ajatuksistani.

”Minä ilahdun

kun lehteilen kirjaa ja

löydän henkilön

tarkalleen samanlaisen

kuin minä itse olen.”

                         Akemi

Jos nyt ihmisinä emme tarkalleen samanlaisia ole,

niin ajatuksemme voivat jollain tasolla 

kuitenkin yhteen solmiutua.

Kaikkea parasta teille kaikille toivoen,

-Smoothielli-

12. KIITOS - ystävien läheisyydestä

 

”On niin paljon kiittämistä.

Mistä alkaisin nyt, mistä?

Väistynyt et viereltäni,

uskollinen ystäväni.

Kuljit tuleen, kuljit veteen,

kaikkeen, mitä tuli eteen.

Kestit, vaikka paljon muuttui,

vaikka näit sen, mitä puuttui.

Jaksoit arjessa ja työssä,

juhlassa ja murheen yössä.

Katseesta jo ainoastaan

tulit puolitiehen vastaan.”

                  Anna-Mari Kaskinen

Ystävien läheisyys ja paljous on

yllättänyt.

Tavallisen arjen pyöriessä on helppo

pitää ympärillään olevia ihmisiä

komponentteina, osina, jotka kuuluvat

elämään ja eivät muutu.

Kunnes tulee se päivä, kun mikään ei enää

olisi niin kuin ennen.

Kaukanakin olevasta ystävästä voi tulla 

yhtäkkiä läheinen. 

Ihmiset ympärillämme ovat maagisella tavalla 

löytäneet paikkansa kriisitilanteessa 

ja tukeneet meitä tavoilla,

joita on vaikeata sanoiksi pukea jälkeenpäin.

 

Yritän muistella ja kuvailla tilanteita ja omistan

tämän kirjoituksen kiitoksena kaikille teille, 

jotka olette pitäneet meidät ystävinänne.

Sydämestä lähtevä kiitos Sinulle,

joka edelleen lähetät kannustavan postikortin

viikoittain.

Löysit tavan pysyä rinnallamme välimatkasta

huolimatta ja saat meidät tuntemaan alun

dramaattisuuden jälkeen, että emme ole yksin vaikka

tilanne onkin rauhoittunut.

joka kysyt perheenjäseniltämme, äideiltämme, isiltämme,

siskoiltamme, mieheltäni ja muilta läheisiltämme, 

miten he voivat. 

He ovat rinnallani tukemassa myrskyn silmässä

ja arvostavat jokaista ajatusta jonka voivat saada.

Olet sanoillasi valanut voimaa ja uskoa parantumiseeni.

Osoittamalla kiinnostustasi, olet tukenut myös minua.

Kuulen aina ketkä ovat kysyneet ja olen tuntenut,

miten tätä taistelua käydään yhteisin voimin.

joka itse ehdotit pyykinpesuapua.

Haet lakanapyykit ja pyyhkeet ja tuot puhtaana takaisin.

Tunnen oloni pahimmanlaatuiseksi Hollywood-rouvaksi

ja olen edelleen otettu ja kiitollinen oma-aloitteisuudestasi.

Organisoiminen ja tehtävien jakaminen kaikille, jotka ovat sanoneet:

”Kerro heti jos on jotain mitä voi tehdä”,

vaatii selkeästi ajattelevia aivoja ja voimia, 

jotka riittävät arjen pyöritykseen.

Siellä en ole ollut enää moniin kuukausiin.

joka lähetät kannustusviestin joka ilta.

Odotan sanojasi, ne ovat kantaneet niin monen yksinäisen

illan yli. Alussa saamamme tuki oli niin suurta ja valtavaa,

hetkenä kun itse ei vielä tajunnut mitään. Arvostan niin

sydämestäni sitä, että et ole väistynyt viereltäni nyt kun

aikaa on kulunut ja alan itse käsittelemään tapahtunutta

ja samaan aikaan käyn jokapäiväistä taistelua sairauden

kanssa.

joka halusit kirjoittaa meille postikortin.

Kortteja on tullut yli 100 tähän mennessä.

Muista, että luen niitä uudelleen ja uudelleen.

Ne merkitsevät minulle tosi paljon.

joka olet muistanut pientä tytärtämme paketeilla, värikynillä,

piirustusvihoilla, haleilla, pusuilla, ajallasi.

joka lähetät kuvia kauniista näyttelijöistä ilman hiuksia

ja sanot, että ”minua on aina kiehtoneet lyhythiuksiset naiset,

sinusta tulee vielä söpömpi kuin näistä”.

joka olet kerta toisensa jälkeen tehnyt ruokaa perheelleni ja

tuonut niitä oma-aloitteisesti pikkuisissa purkeissa.

Välillä isoissakin.

Rakkauden määrää on vaikeata olla tuntematta.

joka olet uskontokunnastasi huolimatta sanonut

muistavasi meitä rukouksissasi.

Ilman ajatuksianne ja lähettämiänne rukouksia emme olisi

tässä. Se rauha ja voima jonka olemme tunteneet, ei ole

inhimillisistä voimista lähtevää.

joka ymmärtää minua niin kuin vain Äiti voi ymmärtää.

Hyväksyt ajatukseni, sanot että se on normaalia.

Saat minut löytämään itsestäni sen, joka todella olen –

en sitä miksi sairaus välillä yrittää minua muovata.

Itket ja naurat kanssani,

et pelkää kysyä miten oikeasti voin,

etkä pelkää kuulla vastausta.

joka ylität omat pelkosi ja ajatuksesi,

otat meihin yhteyttä vain sanoaksesi,

että olet ajatellut meitä.

Olemme olleet aivan yhtä sanattomia

kuin kaikki muutkin.

joka alusta saakka sanoit, että tulisin selviämään.

Olet ollut rinnallani niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin,

vankkana tukena synkkinä iltoina ja pelottavina päivinä.

Yllä kuvailen vain pientä osaa kaikesta siitä mitä olemme kokeneet.

En voi muuta kuin sanoin yrittää kuvailla sydämessäni olevaa

kiitollisuutta ja toivoa, että ymmärrät miten suuri osa

Sinulla on ollut elämässämme ja selviämisessäni.

Selviytymiseeni tähän saakka on vaikuttanut

hyvin vahvasti kaikki se tuki ja rakkaus mitä minä ja

läheiseni olemme saaneet kohdata.

Tämänpäiväiset ajatukseni päätyvät lainaukseen

englantilaisen John Donnen runosta:

”No man is an island.”

John Donne (1572-1631)

Emme ole toisistamme riippumattomia saaria,

vaan toisistamme riippuvaisia olentoja.

Kiitos siitä, että luit loppuun saakka.

Se tuo minulle voimia jatkaa kirjoittamista

uusista tavoista selvitä silloinkin kun kaikki

näyttää menevän päinvastaiseen suuntaan.

Nähdään!

-Smoothielli-