22. Ajattele positiivisesti

Kyllä, täytyy myöntää, että mieleni

positiivisena pysyminen on takuulla

yksi niistä monista tekijöistä, joka

on auttanut minua selviämään syksyyn

saakka. 

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi 

itkenyt tai ollut pohjattoman surullinen ja 

rehellisesti sanottuna olen sitä jollain tasolla

koko ajan. Tietyt asiat ovat kipeämpiä hyväksyä kuin

toiset ja uskon ajan ja avun kanssa selviäväni niistä. 

Käytännössä positiivinen ajatteluni voi olla 

seuraavanlaista mielikuvaharjoittelua.

Muistin juuri jonkun viisaan sanat,

”ei niin pahaa, ettei hyvääkin”.

Hmmm…

Mitähän hyvää voisin löytää välillä pahaltakin

tuntuvasta arjestani?

Voitte vain kuvitella kun ajatuksenjuoksuni

lähti pinkomaan aikamoista vauhtia ja

loppupeleissä nauratti niin, että tunsin

pakkoa tulla kirjoittamaan ajatukseni ennen kuin

ne unohtuvat.

Voin myöskin kuvitella, miten brutaaleilta ne

saattavat teistä tuntua JA miten kaukaisilta ne

tuntuvat ehkä parin vuoden päästä itselleni,

niin ainakin toivon.

Hiusten lähtemisestä:

Miten raikkaalta tuulenvire ja pyörteet tuntuvatkin – sisätiloissa!

Jos en olisi tiputtanut hiuksiani, tuskin olisin koskaan tajunnut

miten paljon ne lämmittävät ja miten hyvä ilmastointi meidän

vessassa on. Tai miten paljon nopeammin vesi valuu suoraan

silmien sisään suihkussa, kun hiukset eivät ole pisaroita

pidättelemässä.

Lääkkeiden ottamisesta:

Kasa pillereitä aamulla ja illalla – mutta onneksi ei montaa kertaa

päivässä, sitähän joutuisi ihan kokopäivätyöläiseksi sairaaksi jos

vaikka pitäisi kolme kertaa päivässä ottaa! Eli – pääsen aika

vähällä…

Elämästä lääkärikäyntien välillä:

(tämä on ollut sellainen kova pähkinä purtavaksi minulle,

sitä kun tuntee olonsa aika vainoharhaiseksi välillä kaikkine

tuntemuksineen ja seuraaviin kokeidenottoihin vielä, äh, vain

6 päivää, 23 tuntia, 45 minuuttia…)

Eipähän tarvitse ilmoittautua Reality Showiin kun jännitystä

ja vaarallisia käänteitä riittää ihan omasta takaa.

Aikaisista vaihdevuosien merkeistä:

Tämä on sinänsä nyt sitten hyvin surullinen asia, joten

en tiedä onko siinä mitään hyvää.

No, ehkä se, että voin ymmärtää paremmin kaikkia

keski-ikäisiä naisia, kun on itse kokenut sen, miten ahtaalta tuntuu

kun hiki pukkaa päälle vaikka ei tee mitään ja

miten hiki pukkaa vielä enemmän päälle,

vaikka tekisi vain vähän…

Mutta mieluummin vaihdevuodet elossa, kuin uudelleen

puhjennut leukemia ja haudassa.

 
Unohtelusta ja hajamielisyydestä: 

Alan jo tottua seuraavaan kysymykseen:

”Etkö muista että kerroin tämän?”

Tai toteamukseen:

”Me sovittiin tämä viikko sitten…”

Elämä on välillä hyvin jännää kun ei muista kaikkia asioita!

On todennäköisesti tapahtunut niin paljon kaikenlaista,

että en vain jaksa muistaa kaikkea ”irtosälää”.

Esimerkki.
Pyydän miestäni etsimään numeron paikalliseen Kelaan,

muistan että sieltä oli soitettu ja pyydetty ottamaan yhteyttä.

Yhtäkkiä, viikko siirron jälkeen muistan, että voihan nenä,

sinnehän pitää soittaa.

Numero löytyy, mutta yhteyshenkilöni ei ole paikan päällä,

joten pedagogisesti kerron nimeni, henkilötunnukseni,

puhelinnumeroni ja ilmiselvästi liian pitkän selityksen siitä,

miten olin unohtanut soittaa ja kuvauksen nykytilanteestani.

Vastaaja-aparaatista kuuluu piiip ja naisääni,

joka sanoo: ”Jätä viesti äänimerkin jälkeen”.

Mitä ihmettä – tallentuiko se edellinen viesti vai ei?

Alusta kuitenkin taas aloitan ja tässä viestissä en sitten näköjään

kyennytkään olemaan yhtä pedagoginen.

Saan nimittäin puhelinvastaajaani seuraavan viestin:
"Hei, Johan täältä (paikallisesta Kelasta) Försäkringskassasta!

Minulle oli joku henkilö (olin siis unohtanut kertoa nimeni)

jättänyt sinun henkilötunnuksen (senhän jouduin muutenkin toistaa

monta kertaa päivässä eri kokeidenotoissa sairaalassa,

tässä vaiheessa näköjään tärkeämpi kuin nimeni)

ja puhelinnumeron, joten oletan että soittaja olit sinä (häpeää)."

Sitten tulee paras.

"Joo, ei minulla ole mitään kysymyksiä,

me käytiin kaikki asiat läpi viime keskiviikkona (päivää ennen siirtoa)

kun soitit (what! Minäkö!!!)

ja kaikki on kunnossa (kappas kehveliä – mitäköhän me ollaan sovittu!?).

Jos sinulla ei ole mitään kysyttävää niin kaikki on kunnossa.

Mutta älä epäröi soittaa jos haluat jutella tai kysyä jotain

(toisin sanoen kun näytät olevan noin sekavassa kunnossa

niin voisi olla parasta kertoa sinulle mistä me ollaan puhuttu). "


Mutta näköjään henkilötunnukseni ja puhelinnumeroni vielä muistan –

tadaa – jotain hyvää!

Ja minä sain ainakin makeat naurut tuosta – joten mikäs siinä –

katselemalla tylsiltäkin tuntuvia asioita uusin silmin voi saada ainakin

omat hyvänolon hormonit hetkeksi aikaa jylläämään – ja sehän voi

riittää juuri siihen hetkeen!

Nähdään taas!

-Smoothielli-

7. Visualisoi voittosi

Näe itsesi seisomassa keskimmäisellä pallilla,

kädet ilmaa huitoen, kranssi pääsi päällä,

taustalla hurraa-huudot ja kannustavat aplodit!

Näe itsesi voittajana

ja olet ikään kuin jo voittanut.

Helppoa?

Ei.

Saan itse jatkuvasti voimaa rakkaan ystäväni lähettämästä

postikortista, jossa on seuraavat sanat:

"Toivo ei piileskele onnenapiloissa

tai päivänkakkaroiden terälehdillä.

Toivo on lujaa ja kestävää,

Se ei kuihdu,
vaan katsoo vastoinkäymisiä silmästä silmään ja kysyy:

-Oliko siinä tosiaan kaikki?"

 

Pidän sairautta eliittiurheilijan kuntoa ja

extreemilajien rohkeutta vaativana lajina.

Olen oppinut sen, että se mitä ajattelee, vaikuttaa kaikkeen.

Ajatusten ja mielen hallinta onkin yksi suurimmista haasteista.

Visualisoiminen sairauteni voittamisesta on auttanut minua selviämään

ja jatkamaan taistelua eteenpän.  Kerään voimia mielessäni näkyvästä

kuvasta itsestäni seisomassa vahvana ja elinvoimaisena kultamitali kaulassa!

Viereisellä pallilla näyttää muuten olevan vielä tilaa - 

oletko Sinä kenties siinä seisomassa omat haasteesi voittaneena?

Kaikkea parasta tähänkin päivääsi toivon,

nähdään taas!

-Smoothielli-