45. Mielen uhkakuvista

"Jos haluamme pysyä rohkeina,
emme saa antaa ajatustemme viipyä
pelottavissa uhkakuvissa."
                                            (ia s. 102)

Siskoni taas luki tuon rauhoittavan ajatuksen
korvaani puhuessamme puhelimessa aamulla.

On tämä aikamoista mielenhallinnan korkeakoulua,
taidanpas vetää tohtorin paperit tästä vielä jonain
päivänä. Tai sitten en - voipi olla että kun tästä
mankelista selviän niin maailma näyttää vähän
erilaiselta!

Viikonloppu kulunut akuutin kautta osastolla maatessa,
jonkinlaisia neurologisia ongelmia jotka
ilmenevät kipuna kasvoissa ja puutuneena alahuulena.

Solumyrkkyviikko alkoi kuitenkin sovitusti eilen ja
olen kohta lähdössä sairaalaan - pääsin siis kotiin ja
saan käydä kotoa käsin hoidoissa.

Oma sänky on kullan kallis tällä hetkellä.


Rohkeutta ja voimaa Sinunkin päivääsi!
Kiitos kaikista terveisistä joita sain erityisesti
Etelä-Pohjanmaalta Suomesta viikonlopun aikana!
Ne lämmittävät sydäntä ja mieltä.



ps. Siirryin muutama vuosi sitten Euroviisuja boikotoivien
joukkoon, mutta kuuntelin tämän vuoden ehdokkaat.
Katsotaan miten Euroopan poliittinen tilanne vaikuttaa
voittajan valintaan..

Kuuntelin eri maiden laulut läpi ja epäilen, että alla oleva
laulaja tulee päätyvän aika korkealle.

Boikotoimiseni jatkukoot...




Nähdään taas!


-Smoothielli-

12. KIITOS - ystävien läheisyydestä

 

”On niin paljon kiittämistä.

Mistä alkaisin nyt, mistä?

Väistynyt et viereltäni,

uskollinen ystäväni.

Kuljit tuleen, kuljit veteen,

kaikkeen, mitä tuli eteen.

Kestit, vaikka paljon muuttui,

vaikka näit sen, mitä puuttui.

Jaksoit arjessa ja työssä,

juhlassa ja murheen yössä.

Katseesta jo ainoastaan

tulit puolitiehen vastaan.”

                  Anna-Mari Kaskinen

Ystävien läheisyys ja paljous on

yllättänyt.

Tavallisen arjen pyöriessä on helppo

pitää ympärillään olevia ihmisiä

komponentteina, osina, jotka kuuluvat

elämään ja eivät muutu.

Kunnes tulee se päivä, kun mikään ei enää

olisi niin kuin ennen.

Kaukanakin olevasta ystävästä voi tulla 

yhtäkkiä läheinen. 

Ihmiset ympärillämme ovat maagisella tavalla 

löytäneet paikkansa kriisitilanteessa 

ja tukeneet meitä tavoilla,

joita on vaikeata sanoiksi pukea jälkeenpäin.

 

Yritän muistella ja kuvailla tilanteita ja omistan

tämän kirjoituksen kiitoksena kaikille teille, 

jotka olette pitäneet meidät ystävinänne.

Sydämestä lähtevä kiitos Sinulle,

joka edelleen lähetät kannustavan postikortin

viikoittain.

Löysit tavan pysyä rinnallamme välimatkasta

huolimatta ja saat meidät tuntemaan alun

dramaattisuuden jälkeen, että emme ole yksin vaikka

tilanne onkin rauhoittunut.

joka kysyt perheenjäseniltämme, äideiltämme, isiltämme,

siskoiltamme, mieheltäni ja muilta läheisiltämme, 

miten he voivat. 

He ovat rinnallani tukemassa myrskyn silmässä

ja arvostavat jokaista ajatusta jonka voivat saada.

Olet sanoillasi valanut voimaa ja uskoa parantumiseeni.

Osoittamalla kiinnostustasi, olet tukenut myös minua.

Kuulen aina ketkä ovat kysyneet ja olen tuntenut,

miten tätä taistelua käydään yhteisin voimin.

joka itse ehdotit pyykinpesuapua.

Haet lakanapyykit ja pyyhkeet ja tuot puhtaana takaisin.

Tunnen oloni pahimmanlaatuiseksi Hollywood-rouvaksi

ja olen edelleen otettu ja kiitollinen oma-aloitteisuudestasi.

Organisoiminen ja tehtävien jakaminen kaikille, jotka ovat sanoneet:

”Kerro heti jos on jotain mitä voi tehdä”,

vaatii selkeästi ajattelevia aivoja ja voimia, 

jotka riittävät arjen pyöritykseen.

Siellä en ole ollut enää moniin kuukausiin.

joka lähetät kannustusviestin joka ilta.

Odotan sanojasi, ne ovat kantaneet niin monen yksinäisen

illan yli. Alussa saamamme tuki oli niin suurta ja valtavaa,

hetkenä kun itse ei vielä tajunnut mitään. Arvostan niin

sydämestäni sitä, että et ole väistynyt viereltäni nyt kun

aikaa on kulunut ja alan itse käsittelemään tapahtunutta

ja samaan aikaan käyn jokapäiväistä taistelua sairauden

kanssa.

joka halusit kirjoittaa meille postikortin.

Kortteja on tullut yli 100 tähän mennessä.

Muista, että luen niitä uudelleen ja uudelleen.

Ne merkitsevät minulle tosi paljon.

joka olet muistanut pientä tytärtämme paketeilla, värikynillä,

piirustusvihoilla, haleilla, pusuilla, ajallasi.

joka lähetät kuvia kauniista näyttelijöistä ilman hiuksia

ja sanot, että ”minua on aina kiehtoneet lyhythiuksiset naiset,

sinusta tulee vielä söpömpi kuin näistä”.

joka olet kerta toisensa jälkeen tehnyt ruokaa perheelleni ja

tuonut niitä oma-aloitteisesti pikkuisissa purkeissa.

Välillä isoissakin.

Rakkauden määrää on vaikeata olla tuntematta.

joka olet uskontokunnastasi huolimatta sanonut

muistavasi meitä rukouksissasi.

Ilman ajatuksianne ja lähettämiänne rukouksia emme olisi

tässä. Se rauha ja voima jonka olemme tunteneet, ei ole

inhimillisistä voimista lähtevää.

joka ymmärtää minua niin kuin vain Äiti voi ymmärtää.

Hyväksyt ajatukseni, sanot että se on normaalia.

Saat minut löytämään itsestäni sen, joka todella olen –

en sitä miksi sairaus välillä yrittää minua muovata.

Itket ja naurat kanssani,

et pelkää kysyä miten oikeasti voin,

etkä pelkää kuulla vastausta.

joka ylität omat pelkosi ja ajatuksesi,

otat meihin yhteyttä vain sanoaksesi,

että olet ajatellut meitä.

Olemme olleet aivan yhtä sanattomia

kuin kaikki muutkin.

joka alusta saakka sanoit, että tulisin selviämään.

Olet ollut rinnallani niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin,

vankkana tukena synkkinä iltoina ja pelottavina päivinä.

Yllä kuvailen vain pientä osaa kaikesta siitä mitä olemme kokeneet.

En voi muuta kuin sanoin yrittää kuvailla sydämessäni olevaa

kiitollisuutta ja toivoa, että ymmärrät miten suuri osa

Sinulla on ollut elämässämme ja selviämisessäni.

Selviytymiseeni tähän saakka on vaikuttanut

hyvin vahvasti kaikki se tuki ja rakkaus mitä minä ja

läheiseni olemme saaneet kohdata.

Tämänpäiväiset ajatukseni päätyvät lainaukseen

englantilaisen John Donnen runosta:

”No man is an island.”

John Donne (1572-1631)

Emme ole toisistamme riippumattomia saaria,

vaan toisistamme riippuvaisia olentoja.

Kiitos siitä, että luit loppuun saakka.

Se tuo minulle voimia jatkaa kirjoittamista

uusista tavoista selvitä silloinkin kun kaikki

näyttää menevän päinvastaiseen suuntaan.

Nähdään!

-Smoothielli-

10. Nauruterapian riemua

Mahtava pakotie,

silta yli vaikeuden

tai tilanteen laukaisija.

Maanpinnalle vetävä.

Huumori.

Olen yrittänyt nähdä sairauteni matkana, johon en vapaaehtoisesti

ilmoittautunut, mutta jossa nyt hengailisin mukana kun en

muutakaan voi.

Matkalaukkuuni olen keräillyt matkamuistoja matkan varrelta:

pikkupussukka rohkeutta

villasukallinen tunteita

pullollinen rämäpäisyyttä

hauras paperipussillinen inhimillisyyttä

säkillinen reippautta sekä

huumorin kukkasia sinne tänne ripoteltuna.

Tilannekomiikka on juuri sillä hetkellä hauska mukana olijoille,

mutta jaan nyt kuitenkin tässä yhden niistä.

Olin joutunut sairaalaan rytmihäiriöiden vuoksi

sairauden alkuvaiheessa.

Tunteet vaihtelivat epävarmuudesta pelkoon,

mutta olin kuitenkin iloinen kun nyt pääsisin kotiin.

Kuljen taksilla sairaalan ja kodin väliä. 

Välillä keikutellaan invabussilla, välillä ihan tavallisella autolla.

Tässä kuukausien aikana on ehtinyt tavata monenlaista kuskia.

Hienotunteisesti voin vain sanoa,

että toisilla on ammattiylpeyttä - toisilla ei.

Tällä kerralla siskoni oli mukana.
Saimme iloksemme tavata superkohteliaan

vanhemmanpuoleisen herrasmiehen,

jonka autossa ei haissut tupakka, 

itämaiset yrtit tai mitkään muutkaan hämärät käryt

(kaikki nämä koettu, hieman hankaluuksia tuottava

solumyrkkyviikoilla).

Tämä herra avasi minulle jopa autonoven,

niin ettei minun tarvinnut koskea pöpöisiin kahvoihin.

Kuski istahti alas omalle tuolilleen,

kääntyi ympäri, 

hymyili lämpimästi 

ja lausui juhlavasti:

- Tervetuloa.

Lämmin tunne aaltoili kehoni läpi.

"Tervetuloa"?

Nauru oli jälleen löytämässä tietään luokseni.

Ajattelin: ”Tämä mies pelastaa päivämme”.

Tilanne tuntui niin surrealistiselta.

Vertasin sitä tuntia aikaisemmin käytyihin keskusteluihin
lääkäreiden kanssa. 

Tuntui kuin hän itse olisi valinnut juuri meidät

istumaan nahkaisilla penkeillään.

Olimme hänen valtakunnassaan,

olimme tervetulleita.

Olin niin onnellinen tästä ihanan tasapainoisesta miehestä,

joka piti omaa työtään ja arkeaan niin kallisarvoisena,

että sai meidätkin tuntemaan itsemme kallisarvoisiksi.

Auto ei kuitenkaan lähtenyt mihinkään.

Kuski kääntyy jälleen ympäri ja yritän tarkkaan kuunnella

mitä hän sanoo.

Kysyn pari kertaa uudestaan ja lopulta tajuan hänen kysyvän sitä, 

mitä en ihan heti olisi arvannut taksikuskin kysyvän:

- Onko sinulla kynsiviilaa jota voisin lainata?

En voinut enää pidätellä naurua.

Käänsin siskolleni nopeasti kuskin sanat ja koko takapenkki hytkyi.

Surrealistisuudella ei olisi enää rajoja.

Hänellä oli revennyt kynsi edellisen asiakkaan laukkua

nostaessa ja hän omiin kokemuksiinsa tukeutuen uskoi naisilla olevan

laukuissaan mitä vain. Kynnen repeäminen näytti tuottavan niin paljon

harmia hänelle.

Tunsin riemua saadessani kohdata tavallisia arkielämän ongelmia,

jotka silti voivat viedä kaikki ajatukset!

Olisinpa päässyt hänen kyytiinsä edellisviikolla – silloinhan repustani

löytyikin vaikka mitä (lue: 9. Lusikka ja lautanen).

Mutta ei nyt.

Kynsiviilat ja kulmakarvapinsetit kuuluivat eri todellisuuteen kuin minä.

Nauru vei meidät kauas siitä hetkestä ja hänkin nauroi kanssamme.

Seuraavan 10 minuutin ajan olimme maailmassa, 

jossa ei ollut murheita eikä sairauksia.

Vain revennyt kynsi, johon meillä ei ollut parannuskeinoa. 

Joten - yksi tapa selvitä silloinkin kun kaikki näyttää päinvastaiselta on:

nauru.

Vaateeton, aivoton ja herisevä nauru.

Netistä löydät nauruterapiaharjoituksia jos kohdallesi ei satu

päivääsi pelastavaa ”taksikuskia”.

Nähdään taas!

-Smoothielli-

9. Lusikka ja lautanen - hra Toivo

Näin kerran dokumentin natsien keskitysleiriltä selvinneistä.

Haastateltavana oleva kertoi tajunneensa 

mikä todella on tärkeätä elämässä.

Hänen hengissä pysymisen avainasemassa olivat lusikka ja lautanen.

Kun pieni luukku oven alareunassa aukesi, oli lautanen oltava

lähettyvillä, että saisi päivän soppa-annoksen.

Ei kauniita kattauksia, kankaisia servettejä, hopeaisia aterimia –

niitä ei tarvita säilyäkseen elossa.

Minulla on, ei nyt verrattavissa oleva, mutta samankaltainen kokemus.

Saadessani puhelun sairaalaanlähdöstä, pakkasin reppuuni mukaan tavaroita.

Muutaman sisustuslehden, pähkinöitä, banaanin, hammasharjan,

hammastahnan, deodorantin, kasvorasvat, villasukat, yöpaidan,

kulmakarvapinsetit (siellä on varmaan paljon odottelua), akkulaturin.

Ihan niin kuin olisin jonnekin hotellilomalle lähdössä. 

Kas kun en savinaamiopurkkejani kantanut mukanani.

Totuus on kuitenkin se, että mitään niistä en käyttänyt.

Muut, minulle tuntemattomat ihmiset kertoivat nyt, miten eläisin. 

Ei maailman helpoin tilanne itsenäiselle 80-lukulaiselle, 

joka itse on yleensä se, joka nostaa maahan "kaatuneita" jokapäiväisessä työssään.

Joka muutamaa päivää alle 30-kymppisenä tuntee olonsa kuolemattomaksi 

ja vielä edellisenä päivänä pakkasi laukkua seuraavan viikon Suomen-

reissua ja mummolaan lähtöä varten.

Itsemääräämisoikeuteni hävisi kokonaan – nyt minulle sanottiin missä

minun tulisi olla minäkin kellonaikoina.

Miten voisin kahdesta ruokalajista valita vähemmän inhottavan

ja miten se olisi syötävä tietyn ajan kuluessa.

Yhtäkkiä muutamalla minulle vieraalla ihmisellä oli oikeus sanoa, 

että en menisi enää töihin seuraavaan vuoteen.

Puhumattakaan kaikista kehollisista toiminnoista, jotka eivät enää

olisi pitkiin aikoihin yksityisiä.

Uudet rutiinit, uudet tavat, vanha minä ja elämä, miten sitä olin elänyt,

hävisivät kokonaan.

En saanut käyttää enää edes omaa hammasharjaani.

Tilalle vaihdettiin ultrapehmeä pieni harja,

jolla sain hieroa hampaitani ja ikeniäni varovasti.

Kasvojani en muistanut edes pestä.

Kulmakarvojen nyppimistä saisin odottaa muutaman kuukauden arvojen

taas noustessa paremmiksi.

Silloin ajattelin näkemääni dokumenttia.

Sisustuslehdet ja muu ulkoiseen liittyvä repussani

siirtyivät toiseen todellisuuteen.

Laitoin TV:n päälle ilman ääntä.

Uutisia luki nainen, joka näytti niin rauhalliselta.

Eikö se ole kuullut? Miten se voi noin iloisen näköisenä vain istua tuolla

ja esittää niin kuin mitään ei olisi tapahtunut?

Maailmalla tapahtunut kauheita.

Miten se voi olla mahdollista?

Kaikkihan on pysähtynyt!

Ei, maailma ympärilläni pyörii pyörimistään.

Vain minun maailmani pysähtyi.

Kaikki näytti hyvin synkältä aluksi ja jäljellä ei ollut paljon mitään.

Hyväksyin kuulemani ja päätin vain, että

”nyt tehdään sitten tästä ajasta parasta mitä pystytään”.

Tyhjiömäinen tila jatkui muutaman päivän.

Sisälläni oli kuitenkin heikon heikko ääni, jota oppisin vielä tarkemmin kuuntelemaan.

Sisukkuuttani ärsytti nimittäin se, että olin antamassa periksi.

Tälle heikolle äänelle tuli myöhemmin nimikin, 

herra Toivohan se siellä. 

Toivo se olikin sellainen kaveri, joka niin hiljaisella äänellä ensin hyräili,

etten sitä edes ymmärtänyt. Toivosta kuitenkin kasvoi maailmanluokan

oopperalaulaja, joka värisyttää sieluni seiniä aarioillaan.

 

Kirjoittaessani ajatuksia tänne, onkin perustana aina se toivo, joka minut

on tähän päivään saakka kantanut.

Nyt edessä on viikot ja kuukaudet, jolloin siihen luottaminen on

erityisen tärkeätä. 

Edessä erityinen mutta haasteellinen kausi, 

jonka jälkeen näemme kuinka kova tämä kehossani vieraileva nilkki on 

(lue: 4. Aineellista vihollisesi).

Toiveenani on päästä siitä kokonaan eroon.

Joten – tästä eteenpäin kirjoittelen päivä kerrallaan, fiilispohjilta 

ja jos en päivään ole mitään rustannut, johtuu se siitä, 

että kokonaisten lauseiden muodostaminen

erinäisistä syistä tuottaa liikaa hankaluuksia

ja yritän uudelleen seuraavana päivänä.

  

En tiedä, mitkä Sinun koettelemuksesi ovat, mutta olen varma

että Sinäkin taistelet.

Olivatpa ne mitä tahansa,

muista:

älä menetä toivoa.

Toivo kantaa siivillään heikoimmankin,

loistaa valona pimeimmässäkin syvyydessä ja

ei jätä Sinua, jos vain haluat sen pitää vieraanasi. 

Nähdään!

-Smoothielli-

8. Muista hengittää

Joskus nämä elämän hauraat vaiheet tekevät jopa
itsestäänselvältä tuntuvat toiminnot,
kuten hengittämisen, haasteelliseksi.

Välillä on joko itkenyt tai pelännyt niin hirveästi,

että on ollut vaikeata hengittää.

Voin kuitenkin vain todeta, että hengitys on avainasemassa

selviämisen kannalta.

Nyt en puhu vain pelkästä sisään ja uloshengityksestä,

vaan hengittämiseen keskittymisestä.

Se auttaa keskittymään johonkin täysin muuhun niin että

ikävä tai pelottava asia jää taka-alalle.

Samaan aikaan annat jännittyneelle kehollesi parasta lääkettä

mitä se voi juuri silloin saada – happea!

Jännittyneet lihakset pakotetaan rentoutumaan.

Seuraavan syvähengitysharjoittelun avulla on monet

luuydinkokeet ja muut ikävät tutkimukset menty

läpi.

Hengitystekniikkaa on siis avainasemassa stressinhallintaan,

kokeile seuraavan kerran kun matelet jo myöhästyneenä

aamuruuhkissa!

1. Vedä keuhkot täyteen ilmaa. Laske mielessäsi hitaasti kolmeen.
2. Päästä ilmat rauhallisesti ulos. Laske hitaasti mielessäsi kolmeen samalla kun pidätät hengitystä.
3. Vedä keuhkot taas täyteen ilmaa. Laske mielessäsi hitaasti kolmeen.
4. Päästä ilmat rauhallisesti ulos. Laske hitaasti mielessäsi kolmeen samalla kun pidätät hengitystä.

Päivän voimauttavien sanojen myötä toivotan teille kaikille

lukijoille ihanaa lauantaita:

”Jos haluat jotain, mitä sinulla ei ole koskaan ollut,

täytyy sinun tehdä jotain, mitä et ole koskaan tehnyt.”

Muistetaan hengittää...

Nähdään!

-Smoothielli-

7. Visualisoi voittosi

Näe itsesi seisomassa keskimmäisellä pallilla,

kädet ilmaa huitoen, kranssi pääsi päällä,

taustalla hurraa-huudot ja kannustavat aplodit!

Näe itsesi voittajana

ja olet ikään kuin jo voittanut.

Helppoa?

Ei.

Saan itse jatkuvasti voimaa rakkaan ystäväni lähettämästä

postikortista, jossa on seuraavat sanat:

"Toivo ei piileskele onnenapiloissa

tai päivänkakkaroiden terälehdillä.

Toivo on lujaa ja kestävää,

Se ei kuihdu,
vaan katsoo vastoinkäymisiä silmästä silmään ja kysyy:

-Oliko siinä tosiaan kaikki?"

 

Pidän sairautta eliittiurheilijan kuntoa ja

extreemilajien rohkeutta vaativana lajina.

Olen oppinut sen, että se mitä ajattelee, vaikuttaa kaikkeen.

Ajatusten ja mielen hallinta onkin yksi suurimmista haasteista.

Visualisoiminen sairauteni voittamisesta on auttanut minua selviämään

ja jatkamaan taistelua eteenpän.  Kerään voimia mielessäni näkyvästä

kuvasta itsestäni seisomassa vahvana ja elinvoimaisena kultamitali kaulassa!

Viereisellä pallilla näyttää muuten olevan vielä tilaa - 

oletko Sinä kenties siinä seisomassa omat haasteesi voittaneena?

Kaikkea parasta tähänkin päivääsi toivon,

nähdään taas!

-Smoothielli-