40. Luo mielikuva

Kävelen rannalla.
Olen kietaissut raidoitetut pitkät hiukseni
pään päälle nutturalle.

Tuuli kulkee lempeästi palmujen välissä,
maailma näyttää hiukkasen ruskeammalta
aurinkolasieni lävitse.

Kädestäni pitää kiinni iloinen tyttö,
joka on jo kasvanut isoksi -
hiukset myös ylöskietaistuna,
yllään hellemekko.

Mieheni pitää kiinni toisesta kädestäni.

Hengittäessämme itseemme kaikkea näkemäämme
kauneutta, kohtaavat katseemme.
Vedämme syvään henkeä.

Sanomatta sanaakaan, tiedämme molemmat
ajattelevamme samaa:
kiitollisuutta siitä kaikesta,
josta yhdessä olemme selvinneet.

Kiitollisuutta.
Voimaa.
Rakkautta.
Elämää.


Voimautan itseäni sen kuvan avulla.
Saan siitä voimakkaan tavoitteen,
toiveen, toivon.
Positiivisen tunteen.
 
En tiedä koska kuvani toteutuu.
Olen varma, että jonain päivänä.


Alive and kicking.

Nähdään taas!


-Smoothielli-

39. Varo hiljaisuutta

Vaikka välillä sitä kaipaakin,
voi se olla myös vihollinen.

Yksinäisyys,
hiljaisuus.

Silloin alkavat varsat laukata villinä,
läpi aitausten ja pilttuun seinien,
potkien mennessään heinähangot ja
paalit ja sekoittaen kaiken sen järjestyksen,
mikä siellä koskaan on ollutkaan.

Mielen villit varsat.

Minut vie tällä hetkellä hetkestä toiseen
ystäviltäni - tutuilta ja tuntemattomilta -
tulevat viestit.

Suunnittelen päiväni niin, että en ole yksin.
Illan hiljaisuuksia ovat ilahduttaneet rakkaat
ystävät lomaltaan lähettämällä pieniä hulluja
viestejään, joissa saan kuulla tyriä rytkyttävää
naurua - niin ihanan terapeuttista kuulla ja
ajatella jotain aivan muuta.

Tämän viikon aamut ovat alkaneet viesteillä
joita on sadellut tutuilta ja ihmeellisen monelta
tuntemattomaltakin -
lämpimiä halauksia ja onnenpotkuja tulevaan
päivään tai kannustavia ajatuksia luettavaksi.

Joten - kaikille teille haluan omistaa ajatelman
kirjasta "Ylimmät ystävät" alkutekstin:


"Niille jotka uskoivat minuun
kun en enää itse siihen pystynyt.
Niille jotka hymyllään hälvensivät
pimeyden kasvoiltani.
Nillle jotka vaihtoivat taakkani
vilpittömään iloonsa
ja pitivät sitä hyvänä kauppana.
Niille joiden rakkaus ja nauru
antoivat minulle siivet ja sinitaivaan.
Niille joita en voi kylliksi kiittää
tässä elämässä enkä seuraavassakaan.

Ystävilleni."
Bradley Trevor Greiver



Nähdään taas!

-Smoothielli

Takaisku

Sille ei voi antaa numeroa.

Mutta tarkoittaa juuri sitä, miltä näyttää -
syöpä on iskenyt takaisin voimalla.

Sain viime perjantaina tietää,
eilen alkoivat uudet hoidot.

Minulla oli omat aavistukseni kaksi viikkoa sitten,
joista puhuin lääkärilleni.
Hän sanoi minulle:
"Voin vannoa, että syöpä ei ole tullut takaisin -
mikään arvoistasi ei näytä siltä,
kaikki näyttää hyvältä."

Tiesin kuitenkin sisimmässäni,
että jotain on taas alkanut tapahtua.

Viime viikon kokeissa sitten aavistukseni varmistui
ja jollain tasolla oli jopa helpotus saada varmistus sille,
että en ole vain vainoharhainen. Mutta millään muulla
tasolla tästä tilanteesta on hyvin haasteellista nähdä
mitään positiivista.

Tunteet kuohuivat toivosta epätoivoon viikonlopun
aikana ja tutkin ajatuksiani ja mieltäni ja tulin vakaaseen
päätökseen:
Minä en ole edelleenkään valmis antamaan periksi.

Relapsista selviäminen 6 kk sisällä luuydinsiirrosta
vaatii lääkärien mukaan ihmettä -
solut ovat usein niin agressiivisia,
luuydin vaihdettu ja vielä epäluotettava
ja koko immuunisysteemi vasta lastenkengissä.
Kuolleisuus on lähellä 100%.

Kysyin lääkäriltäni:
"Onko joku maailmassa joskus selvinnyt tästä?"
Lääkärini:
"Kyllä aina joku on selvinnyt."

Minulle se riittää.
Jos joku on siitä selvinnyt,
minäkin voin selvitä.

Hetki kerrallaan,
ystävien valtavalla kannustuksella
ja tuella.

Rukouksia lähetetty,
positiivisia ajatuksia,
voimauttavia mietelauseita.

Minä pidän nyrkit pystyssä.
Niin kauan kuin elän,
minä tappelen.

Ei ole vaihtoehtoja.

Nähdään taas!

-Smoothielli

38. Rutiineista ja rehellisyydestä lapselle

Rutiineista kiinnipitäminen sairauden kohdatessa
on erityisen tärkeätä, jos perheessä on lapsi.

Muistan alkuaikojen rytinöitä.
Kaikki muuttui niin kovalla vauhdilla ja
voimakkuudella.

Rakas perheeni riensi Suomesta pyörittämään
käytännönasioita.

Itse makasin ronnanraatona.
Mieheni sukkuloi töiden ja kodin ja sairaalan väliä.

Mitä teki tyttäremme?
Jatkoi hoidossa käyntiä siitä huolimatta että koti
vilisi tätiä ja mummua ja pappaa.

Pidimme yhtenä tärkeimmistä asioista sen,
että hänen elämässään pysyisivät turvallisuutta edustavat kiintopisteet:
samassa rapussa asuva perhepäivähoitaja, jossa hän
saa olla lapsi, leikkiä ikäistensä kanssa, syödä tuttua ruokaa.

Bonuksena oli se, että joku rakkaista tädeistä tai mummu tai pappa
haki aikaisemmin kotiin.

Olimme rehellisiä kertoessamme, että olin saanut pahan sairauden.
Se ei näkynyt, mutta se oli mamman sisällä.
Tilanteen ollessa kriittisimmillään, lääkärit kehoittivat meitä
valmistamaan tyttöämme siihen, että voin jopa kuolla.

Olimme rehellisiä, suoria mutta yksinkertaisia
kommunikoidessamme hänen kanssaan,
sekä pahassa että hyvässä.
Yritimme korostaa ja valaa sitä luottamusta,
johon me aikuisetkin nojauduimme:
toivoon siitä, että lääkkeet auttaisivat
ja uskoon siitä, että paranisin!

Pidimme tietoisena mielessä kodissa vallitsevan tunnelman
tärkeyden: taistelutahto, voima ja positiivisuus oli käsinkosketeltavaa.
Sitä olisi voinut jopa kutsua ylimiehitetyksi taistelutantereeksi,
jossa jokaisella oli oma tehtävänsä.

Saimme paljon tukea ja siksi onnistuimme.
Ympärillämme oli ihmisiä, jotka taistelivat kanssamme ja eivät
antaneet pelon, ahdistuksen ja negatiivisten näkymien raskauttaa
tunnelmaa.

Miten tyttäremme on selvinnyt?
Öiset painajaiset ja keskustelut siitä,
että "äiti lähti autolla metsään eikä enää tullut tataisin",
ovat vähentyneet.
Saan joka päivä halauksen ja pusun, ja hän sanoo:
"minä olen niin iloinen siitä että sinä elät".


Lapset, joiden elämässä tapahtuu vakavia asioita,
eivät seuraa tavallisen kehityspsykologian kaavioita.
Uskon, että oikean tuen avulla lapset voivat kuitenkin
selvitä tiukoistakin paikoista.

Elämä taas jälleen hatarilla oksillaan kantaa ja
haluamme tyttömmekin tuntevan sen.

Kun hän sanoo minulle:

"Minä olen niin iloinen siitä että sinä elät."
Vastaan hänelle:
"Ja minä olen niin iloinen siitä, että sinä elät!"


Minulla on myös monta muuta ihmistä elämässäni,
jonka elämästä olen kiitollinen ja iloinen.
Tuntekaa se sydämessänne.


Nähdään taas!


-Smoothielli-

37. Piristy saippuasta

Joskus elämän pienet edistysaskeleet tulevat
kauniissa paketeissa.

Tämä saippuapullo kuvaa ensimmäisiä askeleitani
kohti elävien kirjoja.

Muistan istuneeni pyörätuolissa apteekissa
odottamassa lääkkeitäni mieheni kanssa,
kun huomaan hyllyllä notkuvat käsisaippuat ja rasvat.

Sielussani olevat valtavat kauneudenaukot täyttyivät lämpimällä tunteella.
Kaunis, yksinkertainen, hassulla - oikeastaan aivan turhalla -
mutta niin kauniilla tupsulla koristeltu käsisaippuapullo.

Mieheni osti sen minulle ja se oli paljaaksi kuoritun elämäni
ensimmäinen fyysinen osoitus siitä, että vielä elin.

Minulla oli kädet, jota pystyin pesemään.
Minulla oli silmät, joilla pystyin näkemään.
Oli vapauttavaa ja eheyttävää,
että pystyin tuntemaan samaa kauneudentarvetta
kuin mitä "edellisessäkin" elämässäni olin tuntenut!

Ihailin pulloa jonkin aikaa käyttämättä sitä.
Siitä tuli jollain tavalla liian tärkeä esine sen vuoksi mitä se edusti.

Sitten mietin uudelleen.
Miksi en käyttäisi sitä nyt, kun siitä voin nauttia?
Enkö juuri minä ole oppinut, että elämästä kannattaa nauttia nyt -
juuri nyt, kun elän.
Päärynäntuoksuista käsisaippuaa.
Juuri tänään ja huomenna ja niin kauan kuin sitä riittää.

Uskon, että pienillä asioilla on suuri merkitys kokonaisuudessa.
Olipa se saippua tai tupsu pullossa.

Nautitaan kauniista, pienistä asioista tänään!

Nähdään taas!


-Smoothielli-

36. Ole uskollinen itsellesi

Tästä tuli nyt tosi syvällinen teksti, mutta mulle
niin tärkeä aihe... yrittäkää kestää mun filosofointeja!

Muistan pienenä keränneeni teepussirunoja ja
yllätyksekseni löysin jälleen teepusseja loistavine
elämäntotuuksineen.

"In hard times
one has to show
character."

Vapaasti suomennettuna:
"Vaikeina aikoina nähdään,
mistä kukakin on tehty."


Olen tullut siihen lopputulokseen,
että tärkeintä on se,
että on itselleen uskollinen.

Niille arvoille, ajatuksille, päätöksille ja
asioille, mitä pitää tärkeinä.

Riippumatta siitä, mitä joku muu ihminen sanoo.

Ollessani 17-vuotias, 50-vuotias äitini
loikkasi kauppamatkalla
ojaan tekemään lumienkeleitä.

Lumipenkkaan.
Siitä vain.

Häpesin silmät irti päästäni.
Niin irti kuin silmämunat nyt
voi ilman fyysistä syytä 17-vuotiaan
silmäkuopista irrota.

Kunnes äitini nauraen huutaa lumipenkasta
kädet ja jalat kovaa heiluen:

- Jos minä en saa hypätä 50-vuotiaana tekemään
lumienkeleitä silloin kun huvittaa, niin koskas
minä sitten saan?

Sanopas muuta kuin asiaa mammaseni.

Silloin tajusin, että ensinnäkin:
KEOVVKEÄTSLKMV=
Ketään Ei Oikeasti Voisi Vähempää Kiinnostaa
Että Äiti Viuhtoo Siellä Lumihangessa Kuin
Mikäkin Väkkärä.

Ja toiseksi - jos olisikin välittänyt, niin mitä
väliä sillä olisi ollut?



Suuren suuri viisaus opetti minut olemaan kala,
joka ui virtaa vastaan - aika monessa elämäni
aikana tapahtuneessa asiassa.


Jos elämääsi tulee väriä ja iloa siitä, että
hyppäät 50-vuotiaana lumihankeen enkelöimään -
antaa palaa!.



Ehkä sinä voit olla se,
joka annat uuden näkökulman jonkun elämään -
tai jos ei muuta - vain hyvän mielen.


Sinä elät ja asut itsesi kanssa,
kun muut ovat lähteneet.
Sinä joudut elää itsesi kanssa kaikkien
tekemiesi ratkaisujen kanssa.

Varovainen, mutta sydämestäni lähtevä toivomus on,
että silloin huomaat, että et ole pettänyt elämäsi tärkeintä ihmistä.
Itseäsi.



Nähdään taas!


-Smoothielli-