13. Kiellä kaikki

 

Minä sanon:

- Kai sä ymmärrät että minä en istu tässä ja sinä et puhu minulle.

Puhut jollekin toiselle.

Johon lääkärini sanoo:

- Tiedän sen. Se tuntuu siltä.

Näin kaiken ulkopuolisen silmin.

Olin pieni kärpänen katossa ja katsoin miten jonkun ressukan

maailmaa, elämänkatsomusta, arvoja, ihmisarvoa, arkea ja persoonaa

oltiin muuttamassa pala palalta.

Kielsin kaiken.

Ymmärsin kylläkin kaiken intellektuaalisella, järjellisellä,

tasolla, mutta ajattelin, että nyt otetaan sitten sekunti

kerrallaan tästä eteenpäin.

Kylmän rauhallisesti pyysin lääkäriä poistumaan huoneesta

että voisin soittaa muutaman puhelun.

Hän lähti hoitamaan paperiasioita saadakseen minulle huoneen osastolta.

Muistan miten järjestelmällisesti soitin puhelut tärkeimmille

ihmisille, kerroin tilanteen samanlaisella äänellä kuin olisin kertonut

ostaneeni maitoa ja piimää kaupasta. 

Lääkärin tullessa takaisin huoneeseen, otin mukaan

reppuni ja seurasin perässä.

Jännitti, miltä osasto näyttää.

Sain mielestäni osaston hienoimman huoneen mahtavalla näköalalla.

Sisälläni kiristävä tunne muistutti todellisuudesta ja siitä, että seuraavana aamuna

työkaverini kävelisivät töihin viereiseen taloon minun ollessa

aivan väärällä puolella ikkunaa. Kielsin itseäni ajattelemasta asiaa.

Ajattelin, että kaikki tämä täytyy olla totta, mutta todennäköisesti

väärinkäsitys. Nukun täällä kivassa huoneessa yhden yön ja menen

huomenna kotiin. Ei tällaista minulle tapahdu.

Olen asioita kieltämällä saanut välillä luotua itselleni

turvallisen kuplan jonka sisällä minä määrään elämääni.

Varsinkin tilanteissa, joissa on vain joutunut odottamaan.

Olen kuitenkin tietoinen siitä, että kupla on vain ohutta mielikuvituksen

tuotetta ja puhkeaa joku päivä.

Se päivä, kun tilanne johtaa siihen, että kovapäisimmänkin eteen

tuodaan faktat jota ei enää voi kieltää, on pilvenreunalta pudottava.

Riippuen siitä, miten tietoinen on ollut tekemästään valinnasta,

on matka takaisin arkeen joko hyvin tuskallinen tai vain

tuskallinen.

Kaiken sen arvoista?

Ainakin minulle!

Nyt taas turvallinen kuplani on jälleen kerran puhjennut

ja tässä on mennyt muutama päivä, monta puhelua,

keskustelua rakkaiden ja asiantuntijoiden kanssa, kun taas

sain uudelta tuntuvan asian oikeisiin mittasuhteisiin.

Tällä hetkellä minulla ei ole syytä kieltää mitään,

olen hyväksynyt sen mikä hyväksyttävä on ja

päättänyt elää läpi kaiken sen mitä vaaditaan.

Toivon pilkahdukset ovat muuttuneet kirkkaiksi välähdyksiksi,

enkä enää pelkää.

Edellisviikolla jouduin yhtäkkiä lisäkokeisiin, 

hoitaja muodosti asian aika hauskasti:

”Otamme kokeet kolmannen kerran varmistaaksemme

ettemme näe mitään”.

Ehdin jo luonnollisesti mennä listani läpi kaikesta tätä matkaa

mutkistavasta asiasta ja olin aika ylpeä itsestäni, koska en enää

pelännyt! Soitin siskolleni ja puhelun jälkeen tulin siihen

johtopäätökseen, että ”mitä tahansa se nyt onkin, niin se ei minua

tule tappamaan”.

Nukuin yöni hyvin, soitin hoitajalleni aamulla ja pyysin lukemaan

koetulokset.

Kaikki oli niin kuin pitikin.

Kaiken kieltäminenkin olisi myös ollut ihan loistava tapa saada nukuttua

hyvin, mutta nyt en tehnyt niin.

Säästetään sitä tuleviin päiviin!

Joten – jos on pakko – kiellä kaikki,

mutta muista, se ei voi olla pysyvä tila.

Nähdään!

Ps. Lopuksi japanilainen tanka, sanoina teille kaikille, jotka olette

ilmaisseet seuraavanne ajatuksiani blogissani. En voi sanoa muuta

kuin että tunne on ihmeellinen minullekin ja että saan paljon voimia

siitä, että tunnette saavanne jotain ajatuksistani.

”Minä ilahdun

kun lehteilen kirjaa ja

löydän henkilön

tarkalleen samanlaisen

kuin minä itse olen.”

                         Akemi

Jos nyt ihmisinä emme tarkalleen samanlaisia ole,

niin ajatuksemme voivat jollain tasolla 

kuitenkin yhteen solmiutua.

Kaikkea parasta teille kaikille toivoen,

-Smoothielli-

12. KIITOS - ystävien läheisyydestä

 

”On niin paljon kiittämistä.

Mistä alkaisin nyt, mistä?

Väistynyt et viereltäni,

uskollinen ystäväni.

Kuljit tuleen, kuljit veteen,

kaikkeen, mitä tuli eteen.

Kestit, vaikka paljon muuttui,

vaikka näit sen, mitä puuttui.

Jaksoit arjessa ja työssä,

juhlassa ja murheen yössä.

Katseesta jo ainoastaan

tulit puolitiehen vastaan.”

                  Anna-Mari Kaskinen

Ystävien läheisyys ja paljous on

yllättänyt.

Tavallisen arjen pyöriessä on helppo

pitää ympärillään olevia ihmisiä

komponentteina, osina, jotka kuuluvat

elämään ja eivät muutu.

Kunnes tulee se päivä, kun mikään ei enää

olisi niin kuin ennen.

Kaukanakin olevasta ystävästä voi tulla 

yhtäkkiä läheinen. 

Ihmiset ympärillämme ovat maagisella tavalla 

löytäneet paikkansa kriisitilanteessa 

ja tukeneet meitä tavoilla,

joita on vaikeata sanoiksi pukea jälkeenpäin.

 

Yritän muistella ja kuvailla tilanteita ja omistan

tämän kirjoituksen kiitoksena kaikille teille, 

jotka olette pitäneet meidät ystävinänne.

Sydämestä lähtevä kiitos Sinulle,

joka edelleen lähetät kannustavan postikortin

viikoittain.

Löysit tavan pysyä rinnallamme välimatkasta

huolimatta ja saat meidät tuntemaan alun

dramaattisuuden jälkeen, että emme ole yksin vaikka

tilanne onkin rauhoittunut.

joka kysyt perheenjäseniltämme, äideiltämme, isiltämme,

siskoiltamme, mieheltäni ja muilta läheisiltämme, 

miten he voivat. 

He ovat rinnallani tukemassa myrskyn silmässä

ja arvostavat jokaista ajatusta jonka voivat saada.

Olet sanoillasi valanut voimaa ja uskoa parantumiseeni.

Osoittamalla kiinnostustasi, olet tukenut myös minua.

Kuulen aina ketkä ovat kysyneet ja olen tuntenut,

miten tätä taistelua käydään yhteisin voimin.

joka itse ehdotit pyykinpesuapua.

Haet lakanapyykit ja pyyhkeet ja tuot puhtaana takaisin.

Tunnen oloni pahimmanlaatuiseksi Hollywood-rouvaksi

ja olen edelleen otettu ja kiitollinen oma-aloitteisuudestasi.

Organisoiminen ja tehtävien jakaminen kaikille, jotka ovat sanoneet:

”Kerro heti jos on jotain mitä voi tehdä”,

vaatii selkeästi ajattelevia aivoja ja voimia, 

jotka riittävät arjen pyöritykseen.

Siellä en ole ollut enää moniin kuukausiin.

joka lähetät kannustusviestin joka ilta.

Odotan sanojasi, ne ovat kantaneet niin monen yksinäisen

illan yli. Alussa saamamme tuki oli niin suurta ja valtavaa,

hetkenä kun itse ei vielä tajunnut mitään. Arvostan niin

sydämestäni sitä, että et ole väistynyt viereltäni nyt kun

aikaa on kulunut ja alan itse käsittelemään tapahtunutta

ja samaan aikaan käyn jokapäiväistä taistelua sairauden

kanssa.

joka halusit kirjoittaa meille postikortin.

Kortteja on tullut yli 100 tähän mennessä.

Muista, että luen niitä uudelleen ja uudelleen.

Ne merkitsevät minulle tosi paljon.

joka olet muistanut pientä tytärtämme paketeilla, värikynillä,

piirustusvihoilla, haleilla, pusuilla, ajallasi.

joka lähetät kuvia kauniista näyttelijöistä ilman hiuksia

ja sanot, että ”minua on aina kiehtoneet lyhythiuksiset naiset,

sinusta tulee vielä söpömpi kuin näistä”.

joka olet kerta toisensa jälkeen tehnyt ruokaa perheelleni ja

tuonut niitä oma-aloitteisesti pikkuisissa purkeissa.

Välillä isoissakin.

Rakkauden määrää on vaikeata olla tuntematta.

joka olet uskontokunnastasi huolimatta sanonut

muistavasi meitä rukouksissasi.

Ilman ajatuksianne ja lähettämiänne rukouksia emme olisi

tässä. Se rauha ja voima jonka olemme tunteneet, ei ole

inhimillisistä voimista lähtevää.

joka ymmärtää minua niin kuin vain Äiti voi ymmärtää.

Hyväksyt ajatukseni, sanot että se on normaalia.

Saat minut löytämään itsestäni sen, joka todella olen –

en sitä miksi sairaus välillä yrittää minua muovata.

Itket ja naurat kanssani,

et pelkää kysyä miten oikeasti voin,

etkä pelkää kuulla vastausta.

joka ylität omat pelkosi ja ajatuksesi,

otat meihin yhteyttä vain sanoaksesi,

että olet ajatellut meitä.

Olemme olleet aivan yhtä sanattomia

kuin kaikki muutkin.

joka alusta saakka sanoit, että tulisin selviämään.

Olet ollut rinnallani niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin,

vankkana tukena synkkinä iltoina ja pelottavina päivinä.

Yllä kuvailen vain pientä osaa kaikesta siitä mitä olemme kokeneet.

En voi muuta kuin sanoin yrittää kuvailla sydämessäni olevaa

kiitollisuutta ja toivoa, että ymmärrät miten suuri osa

Sinulla on ollut elämässämme ja selviämisessäni.

Selviytymiseeni tähän saakka on vaikuttanut

hyvin vahvasti kaikki se tuki ja rakkaus mitä minä ja

läheiseni olemme saaneet kohdata.

Tämänpäiväiset ajatukseni päätyvät lainaukseen

englantilaisen John Donnen runosta:

”No man is an island.”

John Donne (1572-1631)

Emme ole toisistamme riippumattomia saaria,

vaan toisistamme riippuvaisia olentoja.

Kiitos siitä, että luit loppuun saakka.

Se tuo minulle voimia jatkaa kirjoittamista

uusista tavoista selvitä silloinkin kun kaikki

näyttää menevän päinvastaiseen suuntaan.

Nähdään!

-Smoothielli-

11. Lehmän hermoista – hetki kerrallaan

”Hetki kerrallaan -

se riittää!

Voima ja rauha

kasvaa sielussasi.”

-         Siskoni armain postikortissaan minulle

”Kyllä sulla on lehmän hermot”, sanoi äitini
tänä aamuna puhelimessa kertoessani

edellispäivän dramatiikasta sairaalassa.

Nauratti.

Näin itseni vihreän pellon reunalla mussuttamassa

heinää rauhallisena, poseeraten kameralle

turkki sileäksi suittuna, vaaleanpunainen häntä

heiluen.

Mietin hänen sanojaan.

Lehmällä sanotaan olevan hyvät hermot,

mutta mistä sanonta tulee?

Saako lehmän ulkoinen rauhallisuus –

sontakärpästen pureutumisesta nahkaan,

autojen äänistä,

toisten lehmien valittavista ammuu-karjahduksista

tai uusien lypsykoneiden surinasta huolimatta,

meidät uskomaan, että lehmät ovat esikuviksemme

sopivia rautahermoisia olioita?

Markku Kulmala kirjoittaa aiheesta seuraavasti

eteläpohjalaisessa Ilkka-lehdessä 8/6 2010:

”Ei lehmällä mitään lehmän hermoja ole.

Se vasta kaavoihinsa kangistunut ja säikky otus onkin.

Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen MTT:n sivuilta selviää,

että näennäisen rauhallisena möllöttävä lehmä

havainnoi ympäristöään kaikilla mahdollisilla aisteillaan.

Lehmän ei tarvitse edes käännellä päätään,

sillä se näkee melkein 360 astetta.

Pieni katvealue on hännän kohdalla.

Sitä voi siis verrata farmariautoon,

jonka takaikkuna on likainen.

Lehmän kuulema taajuusalue on paljon laajempi kuin ihmisellä.

Huutavat ja viheltävät ihmiset aiheuttavat lehmälle stressiä,

joka laskee maidontuotantoa.

Monissa navetoissa pauhaa isännän tai emännän ratoksi radio aamuin illoin.

Voi vain kuvitella, kuinka ison vahingon

YleX:n käkättävät aamupojat ovat elinkeinolle tietämättään aiheuttaneet.

Lehmä pelkää myös kirkkaan ja varjon vaihtelua

ja paikkoja, jossa sitä on satutettu.

Pelko lisää adrenaliinin tuotantoa.

Tietääkö salamoitaan räpsivä salakuvaaja sen?

Ei tunne ekoileva cityihminen lehmän pelkoa tai ei siitä välitä.”

 

Ajatuksia herättäviä sanoja.

Se, että nuo massiiviset oliot eivät kauhusta

kankeina singahtele ympäri aitausta moottoriteiden varsilla,

on voinut saada meidät uskomaan, että lehmillä on hyvät hermot.

Hermojen kehittämisprosessi on ihmisen sisällä tapahtuvaa

hidasta muutostyötä.

Selviytymisprosessi ja henkeä uhkaavasta sairaudesta

selviäminen on loistava tapa kasvattaa hermojaan.

Ei myöskään vain loistava, vaan myös välttämätön.

Jos hermojenhallinta ei ole ennen tuottanut vaikeuksia,

on nyt loistava tilaisuus jatkaa ja kehitellä tapoja.

Jos hermot olleet heikolla ennen, on nyt aika aloittaa

alusta ja muuttaa ajattelutapaa.

Koen, että selviytymiseeni tähän saakka on vaikuttanut

tietoinen työskentely mielen hallinnan kanssa.

Mitä olen tehnyt?

1. Valitsen ajattelemani asiat

Yritän hallita mieltäni välttämällä kauhukuvien piirtämistä

mieleeni. Kuuntelen ja yritän ymmärtää kuulemani,

mutta sen jälkeen valita olla ajattelematta sellaista mitä ei vielä ole

tapahtunut.

2. Teen kaikkeni

Kun rehellisesti sydämessäni voin todeta tehneeni kaikkeni

mitä minä voin tehdä, yritän jättää asian sikseen, kunnes olen

saanut eteeni faktaa ja vastaukset sairaalahenkilökunnalta.

Sen jälkeen yritän taas tehdä kaikkeni ja luottaa siihen, että

he myös tekevät kaikkensa.

3. Kerron avoimesti peloistani

Juttelen useiden perheenjäsenieni kanssa päivittäin (onneksi meitä on monta!).

En jää kasvattelemaan pelkojani mieleeni aamuyön suden hetkeä varten,

vaan yritän löytää jokaiselle asialle paikan mielessäni.

Kun se on mappinsa löytänyt, en sitä sieltä enää kaiva

vasta kun on jälleen sen aika.

Sisareni on asian ytimessä kirjoittaessaan:

”Voima ja rauha

kasvaa sielussasi.”

Lehmän hermot eivät välttämättä kuitenkaan ole mitään haluamisen arvoista.

Ulkoinen rauhallisuus ei aina kerro kaikkea sisäisestä rauhallisuudesta.

Rauhallisuutta voi kerätä itseensä pienistä asioista.

Toivosta.

Saamastaan huolenpidosta.

Mustarastaan laulusta makuuhuoneen ikkunan alla.

Sain rakkaalta ystävältäni Edith Södergranin runokirjan

ollessani heikoimmillani.

Hän kuuluu niihin ihmisiin, joka näkee mahdollisuuksia vaikeimmissakin

tilanteissa ja tulee pääsemään vielä pitkälle niillä ja monilla muilla

taidoillaan.

Hänen minulle etukäteen valitsemansa runot nostivat

itsetuntoani ja valoivat uskoa ja rauhallisuutta lepattavaan sieluuni.

Tunsin pilkahduksen mahdollisuudesta kokea vielä asioita.

”IHMEELLINEN MERI

Kummalliset kalat liukuvat syvyydessä,

tuntemattomat kukat loistavat rannalla;

olen nähnyt punaista ja keltaista ja kaikki toiset värit –

mutta ihana meri on vaarallisin nähdä,

se herättää tulevien seikkailujen janon:

mitä on tapahtunut sadussa, on tapahtuva minullekin.”

-Edith Södergran

Missä tilanteessa tahansa Sinä olet elämässäsi,

muista –

seikkailut ovat vasta alkamassa.

Valitsen ajatella niin.

Nähdään taas!

-Smoothielli-

10. Nauruterapian riemua

Mahtava pakotie,

silta yli vaikeuden

tai tilanteen laukaisija.

Maanpinnalle vetävä.

Huumori.

Olen yrittänyt nähdä sairauteni matkana, johon en vapaaehtoisesti

ilmoittautunut, mutta jossa nyt hengailisin mukana kun en

muutakaan voi.

Matkalaukkuuni olen keräillyt matkamuistoja matkan varrelta:

pikkupussukka rohkeutta

villasukallinen tunteita

pullollinen rämäpäisyyttä

hauras paperipussillinen inhimillisyyttä

säkillinen reippautta sekä

huumorin kukkasia sinne tänne ripoteltuna.

Tilannekomiikka on juuri sillä hetkellä hauska mukana olijoille,

mutta jaan nyt kuitenkin tässä yhden niistä.

Olin joutunut sairaalaan rytmihäiriöiden vuoksi

sairauden alkuvaiheessa.

Tunteet vaihtelivat epävarmuudesta pelkoon,

mutta olin kuitenkin iloinen kun nyt pääsisin kotiin.

Kuljen taksilla sairaalan ja kodin väliä. 

Välillä keikutellaan invabussilla, välillä ihan tavallisella autolla.

Tässä kuukausien aikana on ehtinyt tavata monenlaista kuskia.

Hienotunteisesti voin vain sanoa,

että toisilla on ammattiylpeyttä - toisilla ei.

Tällä kerralla siskoni oli mukana.
Saimme iloksemme tavata superkohteliaan

vanhemmanpuoleisen herrasmiehen,

jonka autossa ei haissut tupakka, 

itämaiset yrtit tai mitkään muutkaan hämärät käryt

(kaikki nämä koettu, hieman hankaluuksia tuottava

solumyrkkyviikoilla).

Tämä herra avasi minulle jopa autonoven,

niin ettei minun tarvinnut koskea pöpöisiin kahvoihin.

Kuski istahti alas omalle tuolilleen,

kääntyi ympäri, 

hymyili lämpimästi 

ja lausui juhlavasti:

- Tervetuloa.

Lämmin tunne aaltoili kehoni läpi.

"Tervetuloa"?

Nauru oli jälleen löytämässä tietään luokseni.

Ajattelin: ”Tämä mies pelastaa päivämme”.

Tilanne tuntui niin surrealistiselta.

Vertasin sitä tuntia aikaisemmin käytyihin keskusteluihin
lääkäreiden kanssa. 

Tuntui kuin hän itse olisi valinnut juuri meidät

istumaan nahkaisilla penkeillään.

Olimme hänen valtakunnassaan,

olimme tervetulleita.

Olin niin onnellinen tästä ihanan tasapainoisesta miehestä,

joka piti omaa työtään ja arkeaan niin kallisarvoisena,

että sai meidätkin tuntemaan itsemme kallisarvoisiksi.

Auto ei kuitenkaan lähtenyt mihinkään.

Kuski kääntyy jälleen ympäri ja yritän tarkkaan kuunnella

mitä hän sanoo.

Kysyn pari kertaa uudestaan ja lopulta tajuan hänen kysyvän sitä, 

mitä en ihan heti olisi arvannut taksikuskin kysyvän:

- Onko sinulla kynsiviilaa jota voisin lainata?

En voinut enää pidätellä naurua.

Käänsin siskolleni nopeasti kuskin sanat ja koko takapenkki hytkyi.

Surrealistisuudella ei olisi enää rajoja.

Hänellä oli revennyt kynsi edellisen asiakkaan laukkua

nostaessa ja hän omiin kokemuksiinsa tukeutuen uskoi naisilla olevan

laukuissaan mitä vain. Kynnen repeäminen näytti tuottavan niin paljon

harmia hänelle.

Tunsin riemua saadessani kohdata tavallisia arkielämän ongelmia,

jotka silti voivat viedä kaikki ajatukset!

Olisinpa päässyt hänen kyytiinsä edellisviikolla – silloinhan repustani

löytyikin vaikka mitä (lue: 9. Lusikka ja lautanen).

Mutta ei nyt.

Kynsiviilat ja kulmakarvapinsetit kuuluivat eri todellisuuteen kuin minä.

Nauru vei meidät kauas siitä hetkestä ja hänkin nauroi kanssamme.

Seuraavan 10 minuutin ajan olimme maailmassa, 

jossa ei ollut murheita eikä sairauksia.

Vain revennyt kynsi, johon meillä ei ollut parannuskeinoa. 

Joten - yksi tapa selvitä silloinkin kun kaikki näyttää päinvastaiselta on:

nauru.

Vaateeton, aivoton ja herisevä nauru.

Netistä löydät nauruterapiaharjoituksia jos kohdallesi ei satu

päivääsi pelastavaa ”taksikuskia”.

Nähdään taas!

-Smoothielli-

9. Lusikka ja lautanen - hra Toivo

Näin kerran dokumentin natsien keskitysleiriltä selvinneistä.

Haastateltavana oleva kertoi tajunneensa 

mikä todella on tärkeätä elämässä.

Hänen hengissä pysymisen avainasemassa olivat lusikka ja lautanen.

Kun pieni luukku oven alareunassa aukesi, oli lautanen oltava

lähettyvillä, että saisi päivän soppa-annoksen.

Ei kauniita kattauksia, kankaisia servettejä, hopeaisia aterimia –

niitä ei tarvita säilyäkseen elossa.

Minulla on, ei nyt verrattavissa oleva, mutta samankaltainen kokemus.

Saadessani puhelun sairaalaanlähdöstä, pakkasin reppuuni mukaan tavaroita.

Muutaman sisustuslehden, pähkinöitä, banaanin, hammasharjan,

hammastahnan, deodorantin, kasvorasvat, villasukat, yöpaidan,

kulmakarvapinsetit (siellä on varmaan paljon odottelua), akkulaturin.

Ihan niin kuin olisin jonnekin hotellilomalle lähdössä. 

Kas kun en savinaamiopurkkejani kantanut mukanani.

Totuus on kuitenkin se, että mitään niistä en käyttänyt.

Muut, minulle tuntemattomat ihmiset kertoivat nyt, miten eläisin. 

Ei maailman helpoin tilanne itsenäiselle 80-lukulaiselle, 

joka itse on yleensä se, joka nostaa maahan "kaatuneita" jokapäiväisessä työssään.

Joka muutamaa päivää alle 30-kymppisenä tuntee olonsa kuolemattomaksi 

ja vielä edellisenä päivänä pakkasi laukkua seuraavan viikon Suomen-

reissua ja mummolaan lähtöä varten.

Itsemääräämisoikeuteni hävisi kokonaan – nyt minulle sanottiin missä

minun tulisi olla minäkin kellonaikoina.

Miten voisin kahdesta ruokalajista valita vähemmän inhottavan

ja miten se olisi syötävä tietyn ajan kuluessa.

Yhtäkkiä muutamalla minulle vieraalla ihmisellä oli oikeus sanoa, 

että en menisi enää töihin seuraavaan vuoteen.

Puhumattakaan kaikista kehollisista toiminnoista, jotka eivät enää

olisi pitkiin aikoihin yksityisiä.

Uudet rutiinit, uudet tavat, vanha minä ja elämä, miten sitä olin elänyt,

hävisivät kokonaan.

En saanut käyttää enää edes omaa hammasharjaani.

Tilalle vaihdettiin ultrapehmeä pieni harja,

jolla sain hieroa hampaitani ja ikeniäni varovasti.

Kasvojani en muistanut edes pestä.

Kulmakarvojen nyppimistä saisin odottaa muutaman kuukauden arvojen

taas noustessa paremmiksi.

Silloin ajattelin näkemääni dokumenttia.

Sisustuslehdet ja muu ulkoiseen liittyvä repussani

siirtyivät toiseen todellisuuteen.

Laitoin TV:n päälle ilman ääntä.

Uutisia luki nainen, joka näytti niin rauhalliselta.

Eikö se ole kuullut? Miten se voi noin iloisen näköisenä vain istua tuolla

ja esittää niin kuin mitään ei olisi tapahtunut?

Maailmalla tapahtunut kauheita.

Miten se voi olla mahdollista?

Kaikkihan on pysähtynyt!

Ei, maailma ympärilläni pyörii pyörimistään.

Vain minun maailmani pysähtyi.

Kaikki näytti hyvin synkältä aluksi ja jäljellä ei ollut paljon mitään.

Hyväksyin kuulemani ja päätin vain, että

”nyt tehdään sitten tästä ajasta parasta mitä pystytään”.

Tyhjiömäinen tila jatkui muutaman päivän.

Sisälläni oli kuitenkin heikon heikko ääni, jota oppisin vielä tarkemmin kuuntelemaan.

Sisukkuuttani ärsytti nimittäin se, että olin antamassa periksi.

Tälle heikolle äänelle tuli myöhemmin nimikin, 

herra Toivohan se siellä. 

Toivo se olikin sellainen kaveri, joka niin hiljaisella äänellä ensin hyräili,

etten sitä edes ymmärtänyt. Toivosta kuitenkin kasvoi maailmanluokan

oopperalaulaja, joka värisyttää sieluni seiniä aarioillaan.

 

Kirjoittaessani ajatuksia tänne, onkin perustana aina se toivo, joka minut

on tähän päivään saakka kantanut.

Nyt edessä on viikot ja kuukaudet, jolloin siihen luottaminen on

erityisen tärkeätä. 

Edessä erityinen mutta haasteellinen kausi, 

jonka jälkeen näemme kuinka kova tämä kehossani vieraileva nilkki on 

(lue: 4. Aineellista vihollisesi).

Toiveenani on päästä siitä kokonaan eroon.

Joten – tästä eteenpäin kirjoittelen päivä kerrallaan, fiilispohjilta 

ja jos en päivään ole mitään rustannut, johtuu se siitä, 

että kokonaisten lauseiden muodostaminen

erinäisistä syistä tuottaa liikaa hankaluuksia

ja yritän uudelleen seuraavana päivänä.

  

En tiedä, mitkä Sinun koettelemuksesi ovat, mutta olen varma

että Sinäkin taistelet.

Olivatpa ne mitä tahansa,

muista:

älä menetä toivoa.

Toivo kantaa siivillään heikoimmankin,

loistaa valona pimeimmässäkin syvyydessä ja

ei jätä Sinua, jos vain haluat sen pitää vieraanasi. 

Nähdään!

-Smoothielli-

8. Muista hengittää

Joskus nämä elämän hauraat vaiheet tekevät jopa
itsestäänselvältä tuntuvat toiminnot,
kuten hengittämisen, haasteelliseksi.

Välillä on joko itkenyt tai pelännyt niin hirveästi,

että on ollut vaikeata hengittää.

Voin kuitenkin vain todeta, että hengitys on avainasemassa

selviämisen kannalta.

Nyt en puhu vain pelkästä sisään ja uloshengityksestä,

vaan hengittämiseen keskittymisestä.

Se auttaa keskittymään johonkin täysin muuhun niin että

ikävä tai pelottava asia jää taka-alalle.

Samaan aikaan annat jännittyneelle kehollesi parasta lääkettä

mitä se voi juuri silloin saada – happea!

Jännittyneet lihakset pakotetaan rentoutumaan.

Seuraavan syvähengitysharjoittelun avulla on monet

luuydinkokeet ja muut ikävät tutkimukset menty

läpi.

Hengitystekniikkaa on siis avainasemassa stressinhallintaan,

kokeile seuraavan kerran kun matelet jo myöhästyneenä

aamuruuhkissa!

1. Vedä keuhkot täyteen ilmaa. Laske mielessäsi hitaasti kolmeen.
2. Päästä ilmat rauhallisesti ulos. Laske hitaasti mielessäsi kolmeen samalla kun pidätät hengitystä.
3. Vedä keuhkot taas täyteen ilmaa. Laske mielessäsi hitaasti kolmeen.
4. Päästä ilmat rauhallisesti ulos. Laske hitaasti mielessäsi kolmeen samalla kun pidätät hengitystä.

Päivän voimauttavien sanojen myötä toivotan teille kaikille

lukijoille ihanaa lauantaita:

”Jos haluat jotain, mitä sinulla ei ole koskaan ollut,

täytyy sinun tehdä jotain, mitä et ole koskaan tehnyt.”

Muistetaan hengittää...

Nähdään!

-Smoothielli-

7. Visualisoi voittosi

Näe itsesi seisomassa keskimmäisellä pallilla,

kädet ilmaa huitoen, kranssi pääsi päällä,

taustalla hurraa-huudot ja kannustavat aplodit!

Näe itsesi voittajana

ja olet ikään kuin jo voittanut.

Helppoa?

Ei.

Saan itse jatkuvasti voimaa rakkaan ystäväni lähettämästä

postikortista, jossa on seuraavat sanat:

"Toivo ei piileskele onnenapiloissa

tai päivänkakkaroiden terälehdillä.

Toivo on lujaa ja kestävää,

Se ei kuihdu,
vaan katsoo vastoinkäymisiä silmästä silmään ja kysyy:

-Oliko siinä tosiaan kaikki?"

 

Pidän sairautta eliittiurheilijan kuntoa ja

extreemilajien rohkeutta vaativana lajina.

Olen oppinut sen, että se mitä ajattelee, vaikuttaa kaikkeen.

Ajatusten ja mielen hallinta onkin yksi suurimmista haasteista.

Visualisoiminen sairauteni voittamisesta on auttanut minua selviämään

ja jatkamaan taistelua eteenpän.  Kerään voimia mielessäni näkyvästä

kuvasta itsestäni seisomassa vahvana ja elinvoimaisena kultamitali kaulassa!

Viereisellä pallilla näyttää muuten olevan vielä tilaa - 

oletko Sinä kenties siinä seisomassa omat haasteesi voittaneena?

Kaikkea parasta tähänkin päivääsi toivon,

nähdään taas!

-Smoothielli-

6. Lue Aku Ankkaa

Pako todellisuudesta on joskus välttämätöntä.

Maailmani ollessa täysin pirstaleina, 

en pystynyt keskittymään edes sisustuslehtien selailemiseen. 

Niistä tulvi aivan liian paljon informaatiota

ylikuormitetuille aivoilleni.

Mutta voi sitä riemua, kun kiinnostukseni ja voimani muutamien

viikkojen jälkeen taas palasivat ja näin yöpöydälläni Aku Ankan

pokkarin!

Nostalgista.

Muistan lukeneeni Akua viimeksi lapsena.

Siskoni poika oli lähettänyt tädilleen sitä, minkä itse tiesi parhaimmaksi:

Taikaviitan erikoisnumeron.

(Taikaviitta on se superolento joksi Aku Ankka välillä muuttuu.)

Kyllä lapset ovat sitten neroja.

Siitä oli hyvä alkaa.

Avasin varovasti sivun ja ensimmäisenä tuli eteeni Taikaviitan

varusteluettelon. Muistan, miten mahtavalta tuntui paeta arjesta ja

naureskelin itsekseni kun kuvittelin että niitä olisi olemassa...

Alleviivasin varusteita, joita voisin ottaa sairaalaan mukaani:

- UhKa-pillerit (Unohda Kaikki - ei haittaisi yhtään)
- Pullollinen Nuijanukutussuihketta (jos alkaa käydä liian raskaaksi, voisi ottaa torkut välillä)
- KK eli KaukoKäskytin (vaikka kyllähän mulla tavallaan on se, isä osti mulle ovikellon joka soi keittiössä kun painan sitä makuuhuoneessa)
- Kiikarikiituri - lennättää katsojan linnuntietä tämän tiiraamaan kohteeseen (mä oon jo unohtanut miltä tuntuu käydä ruokakaupassa tai kävellä kadulla ja painaa suojatien nappia ilman että tarvii pelätä saavansa siitä viruksen tai bakteerin)
- TTTK eli tuiki tavallisten tavaroiden kutistaja (sopisi esim. epämiellyttävien ihmisten tapaamisiin, myös neulojen)
- Naurusuihke (kun hymy hyytyy, ei haittaisi jos voisi suihkaisemalla saada sen taas esille)
- Kättä pidempi nyrkki (ihan vaan varmuuden varalta...)

Sain välähdyksen jostain ihan muusta maailmasta ja mieleni ja kehoni sai pienen tauon

sairaudesta. Seuraavan hetken kohtaaminen olikin jo paljon helpompaa.

Joten - Aku Ankka tai joku muu ajatuksiasi pois tylsistä asioista vievä asia –

se on voimauttavaa! 

Pidä silmät auki, kuuntele itseäsi mutta älä hyvä ihminen pakottaudu lukemaan Akua

jos se ottaa vastaan – tarkoitus on, että löydät sen, mikä antaa voimia juuri Sinulle!

Missä tahansa tilanteessa oletkin, muista Arto Seppälän sanat,

jotka rakas serkkuni minulle kirjoitti hankalassa tilanteessa:

"Toivonkipinällä lämmittelevät kokonaiset kansakunnat"

Arto Seppälä

Nähdään taas!

-Smoothielli-

1000 klikkauksen raja rikki tänään - lukijoita 10:stä eri maasta

Tervetuloa uudet lukijat! 

Että pääsisit kärryille, lue ensin tarinani. 

Kirjoitan uusia tapoja selvitä (kun kaikki näyttää menevän

päinvastaiseen) joka päivä, mutta varaan

oikeuden levätä ja toipua solumyrkyistä tiettyinä viikkoina,

jolloin juttuja tippuu ehkä vain joka toinen tai kolmas päivä.

Nyt kuitenkin vielä ”väliviikot” eli taotaan rautaa -

se on vasta kuumenemassa. 

Tuhannen klikkauksen raja meni rikki jo ensimmäisellä viikolla!

Ajattelin, että olen tyytyväinen jos äitini jaksaa lukea

näitä mun höpinöitä. Siinä vaiheessa kun hän lopettaisi lukemisen,

lopetan kirjoittamisen. 

Nyt kuitenkin näyttää siltä, että jutut kiinnostaa ja se tekee mut tosi iloiseksi! 

Revitään hei nyt kaikki ilo irti tästä 

että saan olla sairaslomalla ja kirjoitella sydämeni kyllyydestä!

Blogiani on seurattu tai seurataan nyt 10:ssä eri maassa.

Tervetuloa kaikki lukijat Suomesta, Ruotsista, Yhdysvalloista, Itävallasta, Virosta,

Espanjasta, Britanniasta, Arabiemiirikunnista, Saksasta ja Italiasta!

Nähdään taas!

-Smoothielli-

5. Harjoittele kuuroutta

Pääset paljon helpommalla kun et menetä voimiasi kelailemalla

kuulemiasi tarinoita ihmisistä, tutuista ja tuntemattomista, joilla

oli sama tauti – tai ihan eri, jotka yleensä kuolivat.

 

Ihmisten reaktiot vaihtelevat tosi paljon kuullessaan sairastavani

akuuttia leukemiaa. Kyky reagoida ja käsitellä tietoa vaihtelee.

Välillä ihan huvittaa se, minkälaisia reagointitapoja on joutunut

kokemaan. Nimenomaan joutunut.

Sairastuminen on iso ja vakava asia.

Nuorena sairastuminen jotenkin vielä hankalampi sulattaa.

Pienen lapsen äidin sairastuminen alkaa olla jo tosi rajoilla.

Kuullessaan sairaudestani olen huomannut, että muiden ihmisten

omat käsittelemättömät surut ja menetykset pulpahtavat pintaan.

Koska vihdoin joku uskaltaa puhua vaikeasta asiasta, on niistä

avauduttava juuri sillä hetkellä juuri sille joka ymmärtää vaikeuksia.

Raskauttaen jo raskaan taakan alla olevaa kuulijaa, joka parhaimmassa

tapauksessa uskaltaa sanoa:

”Anteeksi, mutta musta tuntuu että en pysty kantaa tämän enempää

kuin mitä minulla nyt on.”

Tavallisimmassa tapauksessa voimat eivät enää edes riitä tuon lauseen

muodostamiseen ja hiljaisuus on keino selvitä.

Olen siis tuo jälkimmäinen.

Joudun usein tilanteeseen, jossa sanatulva kaikesta mahdollisesta

kauheasta hyökyy ylitseni ja koska tunnen että voimani eivät riitä

virran tukahduttamiseen, tartun pelastusliiviini - korvieni sulkemiseen.

Olen tietoisesti opetellut valikoimaan kuulemani

ja samaan aikaan pitämään pokerinaaman

ja sanomaan tietyin väliajoin – "niin", "joo", "hmmm".

Ajatuksissani pakenen kuitenkin kauas kaikesta siitä.

Yritän nopeasti ympärilleni katsomalla nähdä jotain, johon voisin

keskittää ajatukseni.

Esimerkki:

Kampaajani, joka utelemalla sai selville sairastavani syöpää,

järkyttyi kuulemastaan niin kauheasti, että loppuajan tuolissa

istuessani pelkäsin hänen saksiaan.

Kysyin pari kertaa häneltä,

pystyisikö jatkaa leikkaamista.

Kyllä pystyisi.

Hänenkin sanainen arkkunsa aukesi sellaisella vauhdilla, että

hänen piti pyytää kollegansa tuomaan lasillisen vettä itselleen.

Oli minullakin jano.

Sain kuulla kauhutarinoita varmaan joka ikisestä

ihmisestä jonka hän oli ikinä kuullut sairastavan vakavaa sairautta.

Ja niitä riitti.

Tietyt aiheet raastoivat sydäntä erityisen syvältä ja tunsin etten

kestäisi enää.

Yritin useasti vaihtaa puheenaihetta.

Lopulta keksin aiheen, josta lähes jokainen meistä innostuu.

”Oletko tehnyt töitä koko kesän?”

”Joo, mä oon raatanut ihan hirveästi, mulla on ollut niin paljon

tekemistä että mä oon ihan poikki.”

Ta-daa.

Jutut kääntyivät ja henkilö sai puhua itsestään.

Äiti Teresa on muodostanut monta ajatusta hienoiksi paketeiksi

ja yhtä niistä olen ajatellut paljon, pysäyttävä ajatus:

”Se joka toisia valoon vetää,

usein itse jää pimeyteen.”

Äiti Teresa

Monien on ollut vaikeata ymmärtää, että olen päättänyt

taistella ja en nyt ainakaan vielä ole siirtynyt paremmille laitumille

yrttejäni viljelemään.

Oma reippaus ja taistelutahto on kuitenkin saanut syviä kolahduksia

sanoista, jotka kumpuavat muiden ihmisten omista käsittelemättömistä

suruista ja peloista.

Sairaana olevasta voikin helposti tulla se, joka kannustaa ja yrittää

vetää valoon muita! Mutta koska sitä ei ole enempää kuin ihminen,

on pimeyden puolellekin helppo liukastua. Raja valon ja pimeyden

välillä on hiuksenhieno ja hauraassa tilassa eläminen tekee vaihtelut

hyvin nopeiksi.

Opittuani sen, että voin valikoida kuulemani, olen myös valikoinut

tallettaa sydämeeni voimauttavat ja kannustavat kommentit.

Tässä niistä vain muutama:

”Haluan vain sanoa, että me ollaan ajateltu teitä tosi paljon.”

”Rukoilemme puolestanne.”

”Nyt viedään sun tuo aurinkotuoli pihalle ja mennään mettään

nukkumaan päiväunet!”

”Olen edelleen sitä mieltä, että kysymyksessä on hoidettavissa

oleva tauti.”

Kaikista parhaimmat ovat lyhyet kommentit tai kädenpuristus,

mistä tuntee toisen kokeneen jotain, joka auttaa häntä ymmärtämään

minua.

”Ihanaa nähdä, että et anna periksi. Minä uskon että selviät.”

Kukaan ei voi tulevaisuutta ennustaa ja vielä vähemmän tietää,

voiko tällaisesta selvitä. Siihen on pakko kuitenkin itse uskoa 

ja kaikista eniten voimaa saa niistä ihmisistä, 

jotka uskovat siihen itsekin.

Siksi olenkin hyvin kiitollinen siitä, että ympärilläni on aina

löytynyt ihmisiä, jotka eivät ole antaneet periksi kun minulta

ovat voimat loppuneet.

Kiitos siitä, että olette uskoneet minuun siinäkin tilanteessa,

kun olen, sieluni täysin riekaleina, voimani vähäisinä ja

kehoni minut pettäneenä halunnut vain antaa periksi.

Kiitos sinulle, joka sängyn vierelläni istuit, otit kädestä kiinni

ja juttelit rauhallisesti unelmista ja sunnittelemistamme

pikkuprojekteista.

Kiitos siitä, että olette olemassa!

Nähdään taas!

-Smoothielli-