22. Ajattele positiivisesti

Kyllä, täytyy myöntää, että mieleni

positiivisena pysyminen on takuulla

yksi niistä monista tekijöistä, joka

on auttanut minua selviämään syksyyn

saakka. 

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi 

itkenyt tai ollut pohjattoman surullinen ja 

rehellisesti sanottuna olen sitä jollain tasolla

koko ajan. Tietyt asiat ovat kipeämpiä hyväksyä kuin

toiset ja uskon ajan ja avun kanssa selviäväni niistä. 

Käytännössä positiivinen ajatteluni voi olla 

seuraavanlaista mielikuvaharjoittelua.

Muistin juuri jonkun viisaan sanat,

”ei niin pahaa, ettei hyvääkin”.

Hmmm…

Mitähän hyvää voisin löytää välillä pahaltakin

tuntuvasta arjestani?

Voitte vain kuvitella kun ajatuksenjuoksuni

lähti pinkomaan aikamoista vauhtia ja

loppupeleissä nauratti niin, että tunsin

pakkoa tulla kirjoittamaan ajatukseni ennen kuin

ne unohtuvat.

Voin myöskin kuvitella, miten brutaaleilta ne

saattavat teistä tuntua JA miten kaukaisilta ne

tuntuvat ehkä parin vuoden päästä itselleni,

niin ainakin toivon.

Hiusten lähtemisestä:

Miten raikkaalta tuulenvire ja pyörteet tuntuvatkin – sisätiloissa!

Jos en olisi tiputtanut hiuksiani, tuskin olisin koskaan tajunnut

miten paljon ne lämmittävät ja miten hyvä ilmastointi meidän

vessassa on. Tai miten paljon nopeammin vesi valuu suoraan

silmien sisään suihkussa, kun hiukset eivät ole pisaroita

pidättelemässä.

Lääkkeiden ottamisesta:

Kasa pillereitä aamulla ja illalla – mutta onneksi ei montaa kertaa

päivässä, sitähän joutuisi ihan kokopäivätyöläiseksi sairaaksi jos

vaikka pitäisi kolme kertaa päivässä ottaa! Eli – pääsen aika

vähällä…

Elämästä lääkärikäyntien välillä:

(tämä on ollut sellainen kova pähkinä purtavaksi minulle,

sitä kun tuntee olonsa aika vainoharhaiseksi välillä kaikkine

tuntemuksineen ja seuraaviin kokeidenottoihin vielä, äh, vain

6 päivää, 23 tuntia, 45 minuuttia…)

Eipähän tarvitse ilmoittautua Reality Showiin kun jännitystä

ja vaarallisia käänteitä riittää ihan omasta takaa.

Aikaisista vaihdevuosien merkeistä:

Tämä on sinänsä nyt sitten hyvin surullinen asia, joten

en tiedä onko siinä mitään hyvää.

No, ehkä se, että voin ymmärtää paremmin kaikkia

keski-ikäisiä naisia, kun on itse kokenut sen, miten ahtaalta tuntuu

kun hiki pukkaa päälle vaikka ei tee mitään ja

miten hiki pukkaa vielä enemmän päälle,

vaikka tekisi vain vähän…

Mutta mieluummin vaihdevuodet elossa, kuin uudelleen

puhjennut leukemia ja haudassa.

 
Unohtelusta ja hajamielisyydestä: 

Alan jo tottua seuraavaan kysymykseen:

”Etkö muista että kerroin tämän?”

Tai toteamukseen:

”Me sovittiin tämä viikko sitten…”

Elämä on välillä hyvin jännää kun ei muista kaikkia asioita!

On todennäköisesti tapahtunut niin paljon kaikenlaista,

että en vain jaksa muistaa kaikkea ”irtosälää”.

Esimerkki.
Pyydän miestäni etsimään numeron paikalliseen Kelaan,

muistan että sieltä oli soitettu ja pyydetty ottamaan yhteyttä.

Yhtäkkiä, viikko siirron jälkeen muistan, että voihan nenä,

sinnehän pitää soittaa.

Numero löytyy, mutta yhteyshenkilöni ei ole paikan päällä,

joten pedagogisesti kerron nimeni, henkilötunnukseni,

puhelinnumeroni ja ilmiselvästi liian pitkän selityksen siitä,

miten olin unohtanut soittaa ja kuvauksen nykytilanteestani.

Vastaaja-aparaatista kuuluu piiip ja naisääni,

joka sanoo: ”Jätä viesti äänimerkin jälkeen”.

Mitä ihmettä – tallentuiko se edellinen viesti vai ei?

Alusta kuitenkin taas aloitan ja tässä viestissä en sitten näköjään

kyennytkään olemaan yhtä pedagoginen.

Saan nimittäin puhelinvastaajaani seuraavan viestin:
"Hei, Johan täältä (paikallisesta Kelasta) Försäkringskassasta!

Minulle oli joku henkilö (olin siis unohtanut kertoa nimeni)

jättänyt sinun henkilötunnuksen (senhän jouduin muutenkin toistaa

monta kertaa päivässä eri kokeidenotoissa sairaalassa,

tässä vaiheessa näköjään tärkeämpi kuin nimeni)

ja puhelinnumeron, joten oletan että soittaja olit sinä (häpeää)."

Sitten tulee paras.

"Joo, ei minulla ole mitään kysymyksiä,

me käytiin kaikki asiat läpi viime keskiviikkona (päivää ennen siirtoa)

kun soitit (what! Minäkö!!!)

ja kaikki on kunnossa (kappas kehveliä – mitäköhän me ollaan sovittu!?).

Jos sinulla ei ole mitään kysyttävää niin kaikki on kunnossa.

Mutta älä epäröi soittaa jos haluat jutella tai kysyä jotain

(toisin sanoen kun näytät olevan noin sekavassa kunnossa

niin voisi olla parasta kertoa sinulle mistä me ollaan puhuttu). "


Mutta näköjään henkilötunnukseni ja puhelinnumeroni vielä muistan –

tadaa – jotain hyvää!

Ja minä sain ainakin makeat naurut tuosta – joten mikäs siinä –

katselemalla tylsiltäkin tuntuvia asioita uusin silmin voi saada ainakin

omat hyvänolon hormonit hetkeksi aikaa jylläämään – ja sehän voi

riittää juuri siihen hetkeen!

Nähdään taas!

-Smoothielli-

13. Kiellä kaikki

 

Minä sanon:

- Kai sä ymmärrät että minä en istu tässä ja sinä et puhu minulle.

Puhut jollekin toiselle.

Johon lääkärini sanoo:

- Tiedän sen. Se tuntuu siltä.

Näin kaiken ulkopuolisen silmin.

Olin pieni kärpänen katossa ja katsoin miten jonkun ressukan

maailmaa, elämänkatsomusta, arvoja, ihmisarvoa, arkea ja persoonaa

oltiin muuttamassa pala palalta.

Kielsin kaiken.

Ymmärsin kylläkin kaiken intellektuaalisella, järjellisellä,

tasolla, mutta ajattelin, että nyt otetaan sitten sekunti

kerrallaan tästä eteenpäin.

Kylmän rauhallisesti pyysin lääkäriä poistumaan huoneesta

että voisin soittaa muutaman puhelun.

Hän lähti hoitamaan paperiasioita saadakseen minulle huoneen osastolta.

Muistan miten järjestelmällisesti soitin puhelut tärkeimmille

ihmisille, kerroin tilanteen samanlaisella äänellä kuin olisin kertonut

ostaneeni maitoa ja piimää kaupasta. 

Lääkärin tullessa takaisin huoneeseen, otin mukaan

reppuni ja seurasin perässä.

Jännitti, miltä osasto näyttää.

Sain mielestäni osaston hienoimman huoneen mahtavalla näköalalla.

Sisälläni kiristävä tunne muistutti todellisuudesta ja siitä, että seuraavana aamuna

työkaverini kävelisivät töihin viereiseen taloon minun ollessa

aivan väärällä puolella ikkunaa. Kielsin itseäni ajattelemasta asiaa.

Ajattelin, että kaikki tämä täytyy olla totta, mutta todennäköisesti

väärinkäsitys. Nukun täällä kivassa huoneessa yhden yön ja menen

huomenna kotiin. Ei tällaista minulle tapahdu.

Olen asioita kieltämällä saanut välillä luotua itselleni

turvallisen kuplan jonka sisällä minä määrään elämääni.

Varsinkin tilanteissa, joissa on vain joutunut odottamaan.

Olen kuitenkin tietoinen siitä, että kupla on vain ohutta mielikuvituksen

tuotetta ja puhkeaa joku päivä.

Se päivä, kun tilanne johtaa siihen, että kovapäisimmänkin eteen

tuodaan faktat jota ei enää voi kieltää, on pilvenreunalta pudottava.

Riippuen siitä, miten tietoinen on ollut tekemästään valinnasta,

on matka takaisin arkeen joko hyvin tuskallinen tai vain

tuskallinen.

Kaiken sen arvoista?

Ainakin minulle!

Nyt taas turvallinen kuplani on jälleen kerran puhjennut

ja tässä on mennyt muutama päivä, monta puhelua,

keskustelua rakkaiden ja asiantuntijoiden kanssa, kun taas

sain uudelta tuntuvan asian oikeisiin mittasuhteisiin.

Tällä hetkellä minulla ei ole syytä kieltää mitään,

olen hyväksynyt sen mikä hyväksyttävä on ja

päättänyt elää läpi kaiken sen mitä vaaditaan.

Toivon pilkahdukset ovat muuttuneet kirkkaiksi välähdyksiksi,

enkä enää pelkää.

Edellisviikolla jouduin yhtäkkiä lisäkokeisiin, 

hoitaja muodosti asian aika hauskasti:

”Otamme kokeet kolmannen kerran varmistaaksemme

ettemme näe mitään”.

Ehdin jo luonnollisesti mennä listani läpi kaikesta tätä matkaa

mutkistavasta asiasta ja olin aika ylpeä itsestäni, koska en enää

pelännyt! Soitin siskolleni ja puhelun jälkeen tulin siihen

johtopäätökseen, että ”mitä tahansa se nyt onkin, niin se ei minua

tule tappamaan”.

Nukuin yöni hyvin, soitin hoitajalleni aamulla ja pyysin lukemaan

koetulokset.

Kaikki oli niin kuin pitikin.

Kaiken kieltäminenkin olisi myös ollut ihan loistava tapa saada nukuttua

hyvin, mutta nyt en tehnyt niin.

Säästetään sitä tuleviin päiviin!

Joten – jos on pakko – kiellä kaikki,

mutta muista, se ei voi olla pysyvä tila.

Nähdään!

Ps. Lopuksi japanilainen tanka, sanoina teille kaikille, jotka olette

ilmaisseet seuraavanne ajatuksiani blogissani. En voi sanoa muuta

kuin että tunne on ihmeellinen minullekin ja että saan paljon voimia

siitä, että tunnette saavanne jotain ajatuksistani.

”Minä ilahdun

kun lehteilen kirjaa ja

löydän henkilön

tarkalleen samanlaisen

kuin minä itse olen.”

                         Akemi

Jos nyt ihmisinä emme tarkalleen samanlaisia ole,

niin ajatuksemme voivat jollain tasolla 

kuitenkin yhteen solmiutua.

Kaikkea parasta teille kaikille toivoen,

-Smoothielli-