36. Ole uskollinen itsellesi

Tästä tuli nyt tosi syvällinen teksti, mutta mulle
niin tärkeä aihe... yrittäkää kestää mun filosofointeja!

Muistan pienenä keränneeni teepussirunoja ja
yllätyksekseni löysin jälleen teepusseja loistavine
elämäntotuuksineen.

"In hard times
one has to show
character."

Vapaasti suomennettuna:
"Vaikeina aikoina nähdään,
mistä kukakin on tehty."


Olen tullut siihen lopputulokseen,
että tärkeintä on se,
että on itselleen uskollinen.

Niille arvoille, ajatuksille, päätöksille ja
asioille, mitä pitää tärkeinä.

Riippumatta siitä, mitä joku muu ihminen sanoo.

Ollessani 17-vuotias, 50-vuotias äitini
loikkasi kauppamatkalla
ojaan tekemään lumienkeleitä.

Lumipenkkaan.
Siitä vain.

Häpesin silmät irti päästäni.
Niin irti kuin silmämunat nyt
voi ilman fyysistä syytä 17-vuotiaan
silmäkuopista irrota.

Kunnes äitini nauraen huutaa lumipenkasta
kädet ja jalat kovaa heiluen:

- Jos minä en saa hypätä 50-vuotiaana tekemään
lumienkeleitä silloin kun huvittaa, niin koskas
minä sitten saan?

Sanopas muuta kuin asiaa mammaseni.

Silloin tajusin, että ensinnäkin:
KEOVVKEÄTSLKMV=
Ketään Ei Oikeasti Voisi Vähempää Kiinnostaa
Että Äiti Viuhtoo Siellä Lumihangessa Kuin
Mikäkin Väkkärä.

Ja toiseksi - jos olisikin välittänyt, niin mitä
väliä sillä olisi ollut?



Suuren suuri viisaus opetti minut olemaan kala,
joka ui virtaa vastaan - aika monessa elämäni
aikana tapahtuneessa asiassa.


Jos elämääsi tulee väriä ja iloa siitä, että
hyppäät 50-vuotiaana lumihankeen enkelöimään -
antaa palaa!.



Ehkä sinä voit olla se,
joka annat uuden näkökulman jonkun elämään -
tai jos ei muuta - vain hyvän mielen.


Sinä elät ja asut itsesi kanssa,
kun muut ovat lähteneet.
Sinä joudut elää itsesi kanssa kaikkien
tekemiesi ratkaisujen kanssa.

Varovainen, mutta sydämestäni lähtevä toivomus on,
että silloin huomaat, että et ole pettänyt elämäsi tärkeintä ihmistä.
Itseäsi.



Nähdään taas!


-Smoothielli-

35. Älä katkeroidu

Syvällinen ajatus,
mutta uskon sen olevan yksi avainasioista
selviämistaistelussa.

Itseäni on auttanut se, että en ole eristäytynyt omaan
maailmaani ja kuvitellut olevani ainoa ihminen, 
jota elämä paiskoo.

Olen yrittänyt suhteuttaa kaikkea tapahtunutta todellisuuteen -
siihen, että elämä on kivistä välillä meille kaikille.

Samanaikaisesti kun päässä pyörii kysymyksiä ja ajatuksia
sekä menneestä - miksi sairastuin, miksi selviydyin?
- pyörivät kysymykset tulevaisuudesta - miten ihmeessä uskallan
elää taas? Mitä jos syöpä tulisikin takaisin? Mistä saisin voimaa
aloittaa alusta? 

Miksi, miten ja milloin ovat suosittuja mietelmieni aiheita tällä
hetkellä päässäni.

Sitten taas yritän rauhoittaa kortisonilla kiihdytettyjä aivojani
ylikuumenemiselta ja ottaa hetken kerrallaan.

Tänään ja juuri tällä hetkellä istun keittiön pöydän ääressä
kirjoittamassa tätä tekstiä.

Pöydällä on tulppaanikimppu mustikanvarpujen ympäröimänä.
Parvekeremontin porat ovat hiljenneet hetkeksi.
Tyhjä kahvikuppi on vieressä, olen siis syönyt aamupalaa.
Jaloissani on lämpimät villasukat,
en tunne kipua.

Minulla on kaikki syyt olla kiitollinen tästä hetkestä ja toivoa,
että elämänvoima, lääketieteen edistyksellisyys ja kaikki tähän
taisteluun ladattu voima voittavat tämän taistelun.

1kk ja 3 viikkoa ensimmäiseen virstanpylvääseen,
puoleen vuoteen luuydinsiirrosta. 
En tietoisesti laske päiviä, mutta jossain alitajunnassa vilahtelee
kampa josta tippuu yksi piikki joka päivä.

Ajatusten hallinnalla mennään eteenpäin ja jos tulevaisuudessa
katkeroidun - mikä voi hyvinkin tapahtua - toivon, että löydän
sivulleni lukemaan ajatuksiani ja muistan, että voin ajatella
toisin.

Nähdään taas!


-Smoothielli-



"Kun pysähdyt hetkeksi, 
huomaat miten ihmiset elämäsi varrella ovat sinua muokanneet. 
Kaikki. Pidä niistä kiinni, jotka ovat tärkeitä. 
He ovat niitä, jotka tekevät sinusta sileän.
Sileän kuin kivi meren rannalla jota aallot ovat hyväilleet."

34. Ole hidas

Tai nopea.

Ylitunteellinen.

Tai kylmän viileä.

Mutta mitä oletkin – hyväksy se.

Hyväksy se, että olet esimerkiksi –

hyvin arvaamattoman epäsäännöllinen

blogipäivittäjä!

(Mikä kylläkin edelleen raastaa minua,

haluaisin kirjoittaa paljon useammin,

mutta erinäisistä syistä se ei aina onnistu...)

Kiitos kuitenkin kun uskollisesti jaksatte tulla

kurkkimaan ja tervetuloa uudet lukijat!

Hitaudella on hyvätkin puolensa.

Silloin ehtii miettimään mitä elämältään todella haluaa.

 

Kuinka moni meistä tuntee olevansa oravanpyörässä?

Aamulla ylös sängystä,

lapset omille teilleen,

vanhemmat omille teilleen,

illalla kohdataan ja nukahdetaan

niin että saadaan taas ottaa vastaan seuraava,

sitä seuraava ja sitä seuraava päivä.

Vauhti kiihtyy mitä vanhemmaksi tulee

ja yhtäkkiä on huomannutkin ajan vilahtaneen

kuin elokuvissa.

Tai niin kuin minun tapauksessani,

elämä melkein livahti käsistä –

ja siksi mietin syntyjä syviä.

Minä olen tehnyt päätöksen.

Moniakin.

Mutta yksi on se, että elämässäni on tästä eteenpäin

vain merkityksellisiä asioita.

Esimerkki:

Katsoin mieheni kanssa elokuvan.

Ihan tavallisen kasarifilmin

jossa kaksi kyttää pyörii machoina jossain isossa

kaupungissa.

Se ei antanut minulle yhtään mitään, joten

päätin että en halua enää tuhlata siihen aikaani.

En halua nähdä kakkosta tai kolmosta, vaikka

yleissivistäviin elookuvafriikkien

keskustelunaiheisiin voisi kuulua kyseisten sankareiden

matkiminen.

Valitsen huolellisesti mitä ajallani teen.

Se on antoisaa, koska silloin usein huomaa tekevänsä

asioita mistä todella nauttii.

Tänään sain keskustella rakkaan ystäväni kanssa oopperan

saloista, nauraa sille, miten nuorena harrastuksenamme oli

kuulemamme perusteella säveltäjän sijaan

arvailla kuka johti orkesteria.

Näillä ilon pilkahduksilla ja minulle merkityksellisillä

keskusteluilla saan voimia arkeeni.

Ps. 19/1 2014 täytin 4 kk!

Toisin sanoen, luuydinsiirrostani on 4 kk aikaa ja uusi

immuunisuojani kasvaa pikkuhiljaa - still going strong -

ja niin kiitollinen siitä!

Nähdään taas!

-Smoothielli-

23. Ota apu vastaan

 

Pienen lapsen äidin sairastuminen on herättänyt monien halun

auttaa. Jopa tuntemattomien.

Saimme keväällä sairastuessani kymmeniä tekstiviestejä,

joiden sisältö oli enemmän tai vähemmän seuraava:

”Haluamme auttaa.”

”Kertokaa heti jos on jotain mitä voimme tehdä.”

”Olemme täällä teitä varten.”

Arvelin tarjousten olevan voimassa pidemmänkin ajan päästä,

joten kirjoitin ylös paperille kaikkien nimet jotka ovat apua

tarjonneet.

(Niin ettäs tiedätte - täältä voidaan tulla vieläkin kerjäämään apua… )

Hississä tapaamamme naapurit tarjoutuvat lapsenvahdiksi

vaikka keskellä yötä ja toivovat että kertoisimme heti, jos on

jotain mitä voisivat tehdä.

Ongelmana on kuitenkin se, että emme itsekään tienneet

missä apua tarvitsisimme.

Koko tilanne oli niin surrealistinen, ihmeellinen, hämmentävä,

vakava mutta kukaan ei ollut kuitenkaan kuollut – emme

yksinkertaisesti osanneet siinä sopassa sanoiksi kuvailla

mitä kukin olisi voinut tehdä.

Organisointi ja asioiden pyöritys olivat osa edellistä elämää.

Avuntarpeet saattoivat ponnahtaa esiin keskellä päivää kaikkien

ollessa töissä, keskellä yötä kaikkien nukkuessa tai muuten

vain suunnittelemattomaan aikaan.

Nyt on siis henkilökohtaisesti koettu se, 

miten häilyvässä tilassa elävänä 

on vaikeata suunnitella avuntarvetta.

Perusasiat, kuten syöminen, peseytyminen ja arjen pyöritys

pitäisi kuitenkin pyöriä.

Onneksi ympärillämme oli ihmisiä, jotka ottivat enemmän tai

vähemmän tilanteen haltuunsa.

Perheestämme tuli välillä monilukuinen siskojeni pyörittäessä

arkeamme. Erityisen huojentavaa on ollut se, että viisaat

ystävämme ovat konkreettisesti ehdottaneet mitä voisivat tehdä.

Joku kysyy suoraan:

”Mitä ruokaa voisin tehdä teille?”

- Jeee! Ruokaahan pitää joka päivä syödä ja arjessa

joka on enemmän tai vähemmän pirstaleina, ruoanlaitosta voi 

tulla valtava haaste. 

Olemme saaneet monelta rakkaalta ystävältämme apua

ruoanlaitossa, kotiruokaa kotiinkuljetettuna.

Luksusta.

Tai toinen, joka sanoo:

”Minulla on vapaapäivä keskiviikkona, voisin ottaa pikkuisen mukaani

ja lähteä ulos hänen kanssaan!”

- Miten virkistävää lapsellemme päästä pois kotoa jonkun toisen kanssa

ja ajatella hetki jotain ihan muuta.

Elektroluksusta. 

Tai niin kuin rakas ystävämme oli miettinyt, miten hän pystyisi

meitä auttaa ja ehdotti erikoislaatuista järjestelyä:

”Kerätkää lakanapyykkinne ja pyyhkeet ja minä haen ne pestäväksi

niin ei teidän tarvitse pestä isoja pyykkejä ja yrittää saada niitä kuivumaan

kerrostaloasunnossa.”

- Kuin kivi olisi tippunut pois sydämeltä – ja miten otettuja me olemme

edelleen saamastamme avusta.

überluksusta.

Joten – yksi syy siihen, että olemme perheenä selvinneet näinkin hyvin,

on se, että meillä on ollut paljon ihmisiä 

– ystäviä 

– perhettä 

– rakkaita – lähellä ja kaukaa

ympärillämme, jotka ovat halunneet ja joiden olemme antaneet

antaa apuaan.

Vaikeata kuvitella miten olisimme selvinneet ilman heitä.

Nähdään taas!

-Smoothielli-

19. Hyväksy Suru

Suru on ihmeellinen asia:
näkymätön, mutta niin voimakas,
että se vuorovesien lailla
sekä vetää sieluni rannat täysin kuiviksi,
että hukuttaa ne vedellä.

Olen pelännyt surua.
Sitä Suurta Surua, joka voimakkaana
hukuttaisi minut, kun lopulta alkaisin
tajuamaan, mitä kaikkea on tapahtunut.

On ollut niin paljon pää kylmänä
selviämistä, että tunteet eivät ole
löytäneet itselleen tilaa aivoistani
tai sydämestäni.

Tiesin, että tulisi päivä kun joudun
kasvotusten syvien surun tunteiden
kanssa.

Annoin kuitenkin mielessäni itselleni
luvan käsitellä tämän kaiken omassa
tahdissani.

Annoin itselleni luvan olla superreipas
ja positiivinen, mutta myös surullinen
juuri sillä hetkellä kun suru tulisi.

Surua ei voi ohjailla.
Sillä on aivan oma elämä ja tahtonsa.

Ensimmäisten surun aaltojen iskiessä
sieluni kallioihin, olin poissa tolaltani.

Ne iskivät niin kovalla voimalla ja
vauhdilla, että tunsin fyysistä kipua.

Pieni järjen ääni muistutti taustalla:
Tämä on oikein, tämä on hyvä, et ole
robotti vaan tunteva ihminen ja jos
reaktiota ei tulisi, silloin olisit liemessä.

Opettelin hyväksymään surun.

Se oli alun tunnottomuuden jälkeen
raikas muistutus siitä, että en ole
tunnekuollut.

Se on silti ihmeellinen asia.
Se saattaa vierailla luonani kesken
naurun, kuulemani laulun, tuoksun,
mutta etenkin silloin kun kaikki on
hyvin. Olen iloinen, että se haluaa
tulla ulos.

Eloonjäämisvaihe alkaa pieni pala
kerrallaan väistymään taakse ja
elämä suurine tunteineen jatkuu.

Olen selvinnyt kesän yli ja syksy
on saapunut.

Haluan toivottaa teille kaikille lukijoille
Ihanaa viikonloppua
Tommy Tabermannin "Road map":n sanojen myötä:

"Jotka tulevat suorinta tietä,
saapuvat tyhjin taskuin.
Jotka ovat kolunneet kaikki polut,
tulevat säihkyvin silmin,
polvet ruvella,
outoja hedelmiä hauraassa säkissään.
Niin se ystäväni on, niin se on,
että eksymättä
et löydä perille."

Nähdään taas!

-Smoothielli-

18. Siedä hetkiä

"Minun mieleni on niin kummallinen,
kuin meri kuutamolla.
En tahtois ma touhuun ihmisten,
en tahtoisi yksin olla."

Eino Leinon sanat pyörivät mielessäni.

Kehossani jylläävä solujenvälinen sisällissota asettaa uusia vaateita hetkistä selviämiselle.

Ollakko vai eikö olla, vai ollakko sittenkin?

Jatkan hengittelyä ja epämääräistä henkistä ja fyysistä tassuttelua.

Tarvitsen päämäärän.
Tarvitsen suunnan.

Haen katseellani virikkeitä.
Aurinko.

Kävelen ikkunalle.
Hengitän valoa ja lämpöä itseeni ikkunaruudun läpi. Karkoitan suruisat ajatukset siitä, että joudun olla ikkunan tällä puolella, enkä pääse ulos lämmöstä nauttimaan.

Hetki on voitettu.
Kohti seuraavaa.

Olipa sinun hetkesi sisäisiä, ulkoisia, sinusta johtuvia tai johtumattomia - ota ne yksi kerrallaan.
Yksi.
Kerrallaan.

Nähdään taas!

-Smoothielli-

13. Kiellä kaikki

 

Minä sanon:

- Kai sä ymmärrät että minä en istu tässä ja sinä et puhu minulle.

Puhut jollekin toiselle.

Johon lääkärini sanoo:

- Tiedän sen. Se tuntuu siltä.

Näin kaiken ulkopuolisen silmin.

Olin pieni kärpänen katossa ja katsoin miten jonkun ressukan

maailmaa, elämänkatsomusta, arvoja, ihmisarvoa, arkea ja persoonaa

oltiin muuttamassa pala palalta.

Kielsin kaiken.

Ymmärsin kylläkin kaiken intellektuaalisella, järjellisellä,

tasolla, mutta ajattelin, että nyt otetaan sitten sekunti

kerrallaan tästä eteenpäin.

Kylmän rauhallisesti pyysin lääkäriä poistumaan huoneesta

että voisin soittaa muutaman puhelun.

Hän lähti hoitamaan paperiasioita saadakseen minulle huoneen osastolta.

Muistan miten järjestelmällisesti soitin puhelut tärkeimmille

ihmisille, kerroin tilanteen samanlaisella äänellä kuin olisin kertonut

ostaneeni maitoa ja piimää kaupasta. 

Lääkärin tullessa takaisin huoneeseen, otin mukaan

reppuni ja seurasin perässä.

Jännitti, miltä osasto näyttää.

Sain mielestäni osaston hienoimman huoneen mahtavalla näköalalla.

Sisälläni kiristävä tunne muistutti todellisuudesta ja siitä, että seuraavana aamuna

työkaverini kävelisivät töihin viereiseen taloon minun ollessa

aivan väärällä puolella ikkunaa. Kielsin itseäni ajattelemasta asiaa.

Ajattelin, että kaikki tämä täytyy olla totta, mutta todennäköisesti

väärinkäsitys. Nukun täällä kivassa huoneessa yhden yön ja menen

huomenna kotiin. Ei tällaista minulle tapahdu.

Olen asioita kieltämällä saanut välillä luotua itselleni

turvallisen kuplan jonka sisällä minä määrään elämääni.

Varsinkin tilanteissa, joissa on vain joutunut odottamaan.

Olen kuitenkin tietoinen siitä, että kupla on vain ohutta mielikuvituksen

tuotetta ja puhkeaa joku päivä.

Se päivä, kun tilanne johtaa siihen, että kovapäisimmänkin eteen

tuodaan faktat jota ei enää voi kieltää, on pilvenreunalta pudottava.

Riippuen siitä, miten tietoinen on ollut tekemästään valinnasta,

on matka takaisin arkeen joko hyvin tuskallinen tai vain

tuskallinen.

Kaiken sen arvoista?

Ainakin minulle!

Nyt taas turvallinen kuplani on jälleen kerran puhjennut

ja tässä on mennyt muutama päivä, monta puhelua,

keskustelua rakkaiden ja asiantuntijoiden kanssa, kun taas

sain uudelta tuntuvan asian oikeisiin mittasuhteisiin.

Tällä hetkellä minulla ei ole syytä kieltää mitään,

olen hyväksynyt sen mikä hyväksyttävä on ja

päättänyt elää läpi kaiken sen mitä vaaditaan.

Toivon pilkahdukset ovat muuttuneet kirkkaiksi välähdyksiksi,

enkä enää pelkää.

Edellisviikolla jouduin yhtäkkiä lisäkokeisiin, 

hoitaja muodosti asian aika hauskasti:

”Otamme kokeet kolmannen kerran varmistaaksemme

ettemme näe mitään”.

Ehdin jo luonnollisesti mennä listani läpi kaikesta tätä matkaa

mutkistavasta asiasta ja olin aika ylpeä itsestäni, koska en enää

pelännyt! Soitin siskolleni ja puhelun jälkeen tulin siihen

johtopäätökseen, että ”mitä tahansa se nyt onkin, niin se ei minua

tule tappamaan”.

Nukuin yöni hyvin, soitin hoitajalleni aamulla ja pyysin lukemaan

koetulokset.

Kaikki oli niin kuin pitikin.

Kaiken kieltäminenkin olisi myös ollut ihan loistava tapa saada nukuttua

hyvin, mutta nyt en tehnyt niin.

Säästetään sitä tuleviin päiviin!

Joten – jos on pakko – kiellä kaikki,

mutta muista, se ei voi olla pysyvä tila.

Nähdään!

Ps. Lopuksi japanilainen tanka, sanoina teille kaikille, jotka olette

ilmaisseet seuraavanne ajatuksiani blogissani. En voi sanoa muuta

kuin että tunne on ihmeellinen minullekin ja että saan paljon voimia

siitä, että tunnette saavanne jotain ajatuksistani.

”Minä ilahdun

kun lehteilen kirjaa ja

löydän henkilön

tarkalleen samanlaisen

kuin minä itse olen.”

                         Akemi

Jos nyt ihmisinä emme tarkalleen samanlaisia ole,

niin ajatuksemme voivat jollain tasolla 

kuitenkin yhteen solmiutua.

Kaikkea parasta teille kaikille toivoen,

-Smoothielli-

12. KIITOS - ystävien läheisyydestä

 

”On niin paljon kiittämistä.

Mistä alkaisin nyt, mistä?

Väistynyt et viereltäni,

uskollinen ystäväni.

Kuljit tuleen, kuljit veteen,

kaikkeen, mitä tuli eteen.

Kestit, vaikka paljon muuttui,

vaikka näit sen, mitä puuttui.

Jaksoit arjessa ja työssä,

juhlassa ja murheen yössä.

Katseesta jo ainoastaan

tulit puolitiehen vastaan.”

                  Anna-Mari Kaskinen

Ystävien läheisyys ja paljous on

yllättänyt.

Tavallisen arjen pyöriessä on helppo

pitää ympärillään olevia ihmisiä

komponentteina, osina, jotka kuuluvat

elämään ja eivät muutu.

Kunnes tulee se päivä, kun mikään ei enää

olisi niin kuin ennen.

Kaukanakin olevasta ystävästä voi tulla 

yhtäkkiä läheinen. 

Ihmiset ympärillämme ovat maagisella tavalla 

löytäneet paikkansa kriisitilanteessa 

ja tukeneet meitä tavoilla,

joita on vaikeata sanoiksi pukea jälkeenpäin.

 

Yritän muistella ja kuvailla tilanteita ja omistan

tämän kirjoituksen kiitoksena kaikille teille, 

jotka olette pitäneet meidät ystävinänne.

Sydämestä lähtevä kiitos Sinulle,

joka edelleen lähetät kannustavan postikortin

viikoittain.

Löysit tavan pysyä rinnallamme välimatkasta

huolimatta ja saat meidät tuntemaan alun

dramaattisuuden jälkeen, että emme ole yksin vaikka

tilanne onkin rauhoittunut.

joka kysyt perheenjäseniltämme, äideiltämme, isiltämme,

siskoiltamme, mieheltäni ja muilta läheisiltämme, 

miten he voivat. 

He ovat rinnallani tukemassa myrskyn silmässä

ja arvostavat jokaista ajatusta jonka voivat saada.

Olet sanoillasi valanut voimaa ja uskoa parantumiseeni.

Osoittamalla kiinnostustasi, olet tukenut myös minua.

Kuulen aina ketkä ovat kysyneet ja olen tuntenut,

miten tätä taistelua käydään yhteisin voimin.

joka itse ehdotit pyykinpesuapua.

Haet lakanapyykit ja pyyhkeet ja tuot puhtaana takaisin.

Tunnen oloni pahimmanlaatuiseksi Hollywood-rouvaksi

ja olen edelleen otettu ja kiitollinen oma-aloitteisuudestasi.

Organisoiminen ja tehtävien jakaminen kaikille, jotka ovat sanoneet:

”Kerro heti jos on jotain mitä voi tehdä”,

vaatii selkeästi ajattelevia aivoja ja voimia, 

jotka riittävät arjen pyöritykseen.

Siellä en ole ollut enää moniin kuukausiin.

joka lähetät kannustusviestin joka ilta.

Odotan sanojasi, ne ovat kantaneet niin monen yksinäisen

illan yli. Alussa saamamme tuki oli niin suurta ja valtavaa,

hetkenä kun itse ei vielä tajunnut mitään. Arvostan niin

sydämestäni sitä, että et ole väistynyt viereltäni nyt kun

aikaa on kulunut ja alan itse käsittelemään tapahtunutta

ja samaan aikaan käyn jokapäiväistä taistelua sairauden

kanssa.

joka halusit kirjoittaa meille postikortin.

Kortteja on tullut yli 100 tähän mennessä.

Muista, että luen niitä uudelleen ja uudelleen.

Ne merkitsevät minulle tosi paljon.

joka olet muistanut pientä tytärtämme paketeilla, värikynillä,

piirustusvihoilla, haleilla, pusuilla, ajallasi.

joka lähetät kuvia kauniista näyttelijöistä ilman hiuksia

ja sanot, että ”minua on aina kiehtoneet lyhythiuksiset naiset,

sinusta tulee vielä söpömpi kuin näistä”.

joka olet kerta toisensa jälkeen tehnyt ruokaa perheelleni ja

tuonut niitä oma-aloitteisesti pikkuisissa purkeissa.

Välillä isoissakin.

Rakkauden määrää on vaikeata olla tuntematta.

joka olet uskontokunnastasi huolimatta sanonut

muistavasi meitä rukouksissasi.

Ilman ajatuksianne ja lähettämiänne rukouksia emme olisi

tässä. Se rauha ja voima jonka olemme tunteneet, ei ole

inhimillisistä voimista lähtevää.

joka ymmärtää minua niin kuin vain Äiti voi ymmärtää.

Hyväksyt ajatukseni, sanot että se on normaalia.

Saat minut löytämään itsestäni sen, joka todella olen –

en sitä miksi sairaus välillä yrittää minua muovata.

Itket ja naurat kanssani,

et pelkää kysyä miten oikeasti voin,

etkä pelkää kuulla vastausta.

joka ylität omat pelkosi ja ajatuksesi,

otat meihin yhteyttä vain sanoaksesi,

että olet ajatellut meitä.

Olemme olleet aivan yhtä sanattomia

kuin kaikki muutkin.

joka alusta saakka sanoit, että tulisin selviämään.

Olet ollut rinnallani niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin,

vankkana tukena synkkinä iltoina ja pelottavina päivinä.

Yllä kuvailen vain pientä osaa kaikesta siitä mitä olemme kokeneet.

En voi muuta kuin sanoin yrittää kuvailla sydämessäni olevaa

kiitollisuutta ja toivoa, että ymmärrät miten suuri osa

Sinulla on ollut elämässämme ja selviämisessäni.

Selviytymiseeni tähän saakka on vaikuttanut

hyvin vahvasti kaikki se tuki ja rakkaus mitä minä ja

läheiseni olemme saaneet kohdata.

Tämänpäiväiset ajatukseni päätyvät lainaukseen

englantilaisen John Donnen runosta:

”No man is an island.”

John Donne (1572-1631)

Emme ole toisistamme riippumattomia saaria,

vaan toisistamme riippuvaisia olentoja.

Kiitos siitä, että luit loppuun saakka.

Se tuo minulle voimia jatkaa kirjoittamista

uusista tavoista selvitä silloinkin kun kaikki

näyttää menevän päinvastaiseen suuntaan.

Nähdään!

-Smoothielli-

10. Nauruterapian riemua

Mahtava pakotie,

silta yli vaikeuden

tai tilanteen laukaisija.

Maanpinnalle vetävä.

Huumori.

Olen yrittänyt nähdä sairauteni matkana, johon en vapaaehtoisesti

ilmoittautunut, mutta jossa nyt hengailisin mukana kun en

muutakaan voi.

Matkalaukkuuni olen keräillyt matkamuistoja matkan varrelta:

pikkupussukka rohkeutta

villasukallinen tunteita

pullollinen rämäpäisyyttä

hauras paperipussillinen inhimillisyyttä

säkillinen reippautta sekä

huumorin kukkasia sinne tänne ripoteltuna.

Tilannekomiikka on juuri sillä hetkellä hauska mukana olijoille,

mutta jaan nyt kuitenkin tässä yhden niistä.

Olin joutunut sairaalaan rytmihäiriöiden vuoksi

sairauden alkuvaiheessa.

Tunteet vaihtelivat epävarmuudesta pelkoon,

mutta olin kuitenkin iloinen kun nyt pääsisin kotiin.

Kuljen taksilla sairaalan ja kodin väliä. 

Välillä keikutellaan invabussilla, välillä ihan tavallisella autolla.

Tässä kuukausien aikana on ehtinyt tavata monenlaista kuskia.

Hienotunteisesti voin vain sanoa,

että toisilla on ammattiylpeyttä - toisilla ei.

Tällä kerralla siskoni oli mukana.
Saimme iloksemme tavata superkohteliaan

vanhemmanpuoleisen herrasmiehen,

jonka autossa ei haissut tupakka, 

itämaiset yrtit tai mitkään muutkaan hämärät käryt

(kaikki nämä koettu, hieman hankaluuksia tuottava

solumyrkkyviikoilla).

Tämä herra avasi minulle jopa autonoven,

niin ettei minun tarvinnut koskea pöpöisiin kahvoihin.

Kuski istahti alas omalle tuolilleen,

kääntyi ympäri, 

hymyili lämpimästi 

ja lausui juhlavasti:

- Tervetuloa.

Lämmin tunne aaltoili kehoni läpi.

"Tervetuloa"?

Nauru oli jälleen löytämässä tietään luokseni.

Ajattelin: ”Tämä mies pelastaa päivämme”.

Tilanne tuntui niin surrealistiselta.

Vertasin sitä tuntia aikaisemmin käytyihin keskusteluihin
lääkäreiden kanssa. 

Tuntui kuin hän itse olisi valinnut juuri meidät

istumaan nahkaisilla penkeillään.

Olimme hänen valtakunnassaan,

olimme tervetulleita.

Olin niin onnellinen tästä ihanan tasapainoisesta miehestä,

joka piti omaa työtään ja arkeaan niin kallisarvoisena,

että sai meidätkin tuntemaan itsemme kallisarvoisiksi.

Auto ei kuitenkaan lähtenyt mihinkään.

Kuski kääntyy jälleen ympäri ja yritän tarkkaan kuunnella

mitä hän sanoo.

Kysyn pari kertaa uudestaan ja lopulta tajuan hänen kysyvän sitä, 

mitä en ihan heti olisi arvannut taksikuskin kysyvän:

- Onko sinulla kynsiviilaa jota voisin lainata?

En voinut enää pidätellä naurua.

Käänsin siskolleni nopeasti kuskin sanat ja koko takapenkki hytkyi.

Surrealistisuudella ei olisi enää rajoja.

Hänellä oli revennyt kynsi edellisen asiakkaan laukkua

nostaessa ja hän omiin kokemuksiinsa tukeutuen uskoi naisilla olevan

laukuissaan mitä vain. Kynnen repeäminen näytti tuottavan niin paljon

harmia hänelle.

Tunsin riemua saadessani kohdata tavallisia arkielämän ongelmia,

jotka silti voivat viedä kaikki ajatukset!

Olisinpa päässyt hänen kyytiinsä edellisviikolla – silloinhan repustani

löytyikin vaikka mitä (lue: 9. Lusikka ja lautanen).

Mutta ei nyt.

Kynsiviilat ja kulmakarvapinsetit kuuluivat eri todellisuuteen kuin minä.

Nauru vei meidät kauas siitä hetkestä ja hänkin nauroi kanssamme.

Seuraavan 10 minuutin ajan olimme maailmassa, 

jossa ei ollut murheita eikä sairauksia.

Vain revennyt kynsi, johon meillä ei ollut parannuskeinoa. 

Joten - yksi tapa selvitä silloinkin kun kaikki näyttää päinvastaiselta on:

nauru.

Vaateeton, aivoton ja herisevä nauru.

Netistä löydät nauruterapiaharjoituksia jos kohdallesi ei satu

päivääsi pelastavaa ”taksikuskia”.

Nähdään taas!

-Smoothielli-

9. Lusikka ja lautanen - hra Toivo

Näin kerran dokumentin natsien keskitysleiriltä selvinneistä.

Haastateltavana oleva kertoi tajunneensa 

mikä todella on tärkeätä elämässä.

Hänen hengissä pysymisen avainasemassa olivat lusikka ja lautanen.

Kun pieni luukku oven alareunassa aukesi, oli lautanen oltava

lähettyvillä, että saisi päivän soppa-annoksen.

Ei kauniita kattauksia, kankaisia servettejä, hopeaisia aterimia –

niitä ei tarvita säilyäkseen elossa.

Minulla on, ei nyt verrattavissa oleva, mutta samankaltainen kokemus.

Saadessani puhelun sairaalaanlähdöstä, pakkasin reppuuni mukaan tavaroita.

Muutaman sisustuslehden, pähkinöitä, banaanin, hammasharjan,

hammastahnan, deodorantin, kasvorasvat, villasukat, yöpaidan,

kulmakarvapinsetit (siellä on varmaan paljon odottelua), akkulaturin.

Ihan niin kuin olisin jonnekin hotellilomalle lähdössä. 

Kas kun en savinaamiopurkkejani kantanut mukanani.

Totuus on kuitenkin se, että mitään niistä en käyttänyt.

Muut, minulle tuntemattomat ihmiset kertoivat nyt, miten eläisin. 

Ei maailman helpoin tilanne itsenäiselle 80-lukulaiselle, 

joka itse on yleensä se, joka nostaa maahan "kaatuneita" jokapäiväisessä työssään.

Joka muutamaa päivää alle 30-kymppisenä tuntee olonsa kuolemattomaksi 

ja vielä edellisenä päivänä pakkasi laukkua seuraavan viikon Suomen-

reissua ja mummolaan lähtöä varten.

Itsemääräämisoikeuteni hävisi kokonaan – nyt minulle sanottiin missä

minun tulisi olla minäkin kellonaikoina.

Miten voisin kahdesta ruokalajista valita vähemmän inhottavan

ja miten se olisi syötävä tietyn ajan kuluessa.

Yhtäkkiä muutamalla minulle vieraalla ihmisellä oli oikeus sanoa, 

että en menisi enää töihin seuraavaan vuoteen.

Puhumattakaan kaikista kehollisista toiminnoista, jotka eivät enää

olisi pitkiin aikoihin yksityisiä.

Uudet rutiinit, uudet tavat, vanha minä ja elämä, miten sitä olin elänyt,

hävisivät kokonaan.

En saanut käyttää enää edes omaa hammasharjaani.

Tilalle vaihdettiin ultrapehmeä pieni harja,

jolla sain hieroa hampaitani ja ikeniäni varovasti.

Kasvojani en muistanut edes pestä.

Kulmakarvojen nyppimistä saisin odottaa muutaman kuukauden arvojen

taas noustessa paremmiksi.

Silloin ajattelin näkemääni dokumenttia.

Sisustuslehdet ja muu ulkoiseen liittyvä repussani

siirtyivät toiseen todellisuuteen.

Laitoin TV:n päälle ilman ääntä.

Uutisia luki nainen, joka näytti niin rauhalliselta.

Eikö se ole kuullut? Miten se voi noin iloisen näköisenä vain istua tuolla

ja esittää niin kuin mitään ei olisi tapahtunut?

Maailmalla tapahtunut kauheita.

Miten se voi olla mahdollista?

Kaikkihan on pysähtynyt!

Ei, maailma ympärilläni pyörii pyörimistään.

Vain minun maailmani pysähtyi.

Kaikki näytti hyvin synkältä aluksi ja jäljellä ei ollut paljon mitään.

Hyväksyin kuulemani ja päätin vain, että

”nyt tehdään sitten tästä ajasta parasta mitä pystytään”.

Tyhjiömäinen tila jatkui muutaman päivän.

Sisälläni oli kuitenkin heikon heikko ääni, jota oppisin vielä tarkemmin kuuntelemaan.

Sisukkuuttani ärsytti nimittäin se, että olin antamassa periksi.

Tälle heikolle äänelle tuli myöhemmin nimikin, 

herra Toivohan se siellä. 

Toivo se olikin sellainen kaveri, joka niin hiljaisella äänellä ensin hyräili,

etten sitä edes ymmärtänyt. Toivosta kuitenkin kasvoi maailmanluokan

oopperalaulaja, joka värisyttää sieluni seiniä aarioillaan.

 

Kirjoittaessani ajatuksia tänne, onkin perustana aina se toivo, joka minut

on tähän päivään saakka kantanut.

Nyt edessä on viikot ja kuukaudet, jolloin siihen luottaminen on

erityisen tärkeätä. 

Edessä erityinen mutta haasteellinen kausi, 

jonka jälkeen näemme kuinka kova tämä kehossani vieraileva nilkki on 

(lue: 4. Aineellista vihollisesi).

Toiveenani on päästä siitä kokonaan eroon.

Joten – tästä eteenpäin kirjoittelen päivä kerrallaan, fiilispohjilta 

ja jos en päivään ole mitään rustannut, johtuu se siitä, 

että kokonaisten lauseiden muodostaminen

erinäisistä syistä tuottaa liikaa hankaluuksia

ja yritän uudelleen seuraavana päivänä.

  

En tiedä, mitkä Sinun koettelemuksesi ovat, mutta olen varma

että Sinäkin taistelet.

Olivatpa ne mitä tahansa,

muista:

älä menetä toivoa.

Toivo kantaa siivillään heikoimmankin,

loistaa valona pimeimmässäkin syvyydessä ja

ei jätä Sinua, jos vain haluat sen pitää vieraanasi. 

Nähdään!

-Smoothielli-