10. Nauruterapian riemua

Mahtava pakotie,

silta yli vaikeuden

tai tilanteen laukaisija.

Maanpinnalle vetävä.

Huumori.

Olen yrittänyt nähdä sairauteni matkana, johon en vapaaehtoisesti

ilmoittautunut, mutta jossa nyt hengailisin mukana kun en

muutakaan voi.

Matkalaukkuuni olen keräillyt matkamuistoja matkan varrelta:

pikkupussukka rohkeutta

villasukallinen tunteita

pullollinen rämäpäisyyttä

hauras paperipussillinen inhimillisyyttä

säkillinen reippautta sekä

huumorin kukkasia sinne tänne ripoteltuna.

Tilannekomiikka on juuri sillä hetkellä hauska mukana olijoille,

mutta jaan nyt kuitenkin tässä yhden niistä.

Olin joutunut sairaalaan rytmihäiriöiden vuoksi

sairauden alkuvaiheessa.

Tunteet vaihtelivat epävarmuudesta pelkoon,

mutta olin kuitenkin iloinen kun nyt pääsisin kotiin.

Kuljen taksilla sairaalan ja kodin väliä. 

Välillä keikutellaan invabussilla, välillä ihan tavallisella autolla.

Tässä kuukausien aikana on ehtinyt tavata monenlaista kuskia.

Hienotunteisesti voin vain sanoa,

että toisilla on ammattiylpeyttä - toisilla ei.

Tällä kerralla siskoni oli mukana.
Saimme iloksemme tavata superkohteliaan

vanhemmanpuoleisen herrasmiehen,

jonka autossa ei haissut tupakka, 

itämaiset yrtit tai mitkään muutkaan hämärät käryt

(kaikki nämä koettu, hieman hankaluuksia tuottava

solumyrkkyviikoilla).

Tämä herra avasi minulle jopa autonoven,

niin ettei minun tarvinnut koskea pöpöisiin kahvoihin.

Kuski istahti alas omalle tuolilleen,

kääntyi ympäri, 

hymyili lämpimästi 

ja lausui juhlavasti:

- Tervetuloa.

Lämmin tunne aaltoili kehoni läpi.

"Tervetuloa"?

Nauru oli jälleen löytämässä tietään luokseni.

Ajattelin: ”Tämä mies pelastaa päivämme”.

Tilanne tuntui niin surrealistiselta.

Vertasin sitä tuntia aikaisemmin käytyihin keskusteluihin
lääkäreiden kanssa. 

Tuntui kuin hän itse olisi valinnut juuri meidät

istumaan nahkaisilla penkeillään.

Olimme hänen valtakunnassaan,

olimme tervetulleita.

Olin niin onnellinen tästä ihanan tasapainoisesta miehestä,

joka piti omaa työtään ja arkeaan niin kallisarvoisena,

että sai meidätkin tuntemaan itsemme kallisarvoisiksi.

Auto ei kuitenkaan lähtenyt mihinkään.

Kuski kääntyy jälleen ympäri ja yritän tarkkaan kuunnella

mitä hän sanoo.

Kysyn pari kertaa uudestaan ja lopulta tajuan hänen kysyvän sitä, 

mitä en ihan heti olisi arvannut taksikuskin kysyvän:

- Onko sinulla kynsiviilaa jota voisin lainata?

En voinut enää pidätellä naurua.

Käänsin siskolleni nopeasti kuskin sanat ja koko takapenkki hytkyi.

Surrealistisuudella ei olisi enää rajoja.

Hänellä oli revennyt kynsi edellisen asiakkaan laukkua

nostaessa ja hän omiin kokemuksiinsa tukeutuen uskoi naisilla olevan

laukuissaan mitä vain. Kynnen repeäminen näytti tuottavan niin paljon

harmia hänelle.

Tunsin riemua saadessani kohdata tavallisia arkielämän ongelmia,

jotka silti voivat viedä kaikki ajatukset!

Olisinpa päässyt hänen kyytiinsä edellisviikolla – silloinhan repustani

löytyikin vaikka mitä (lue: 9. Lusikka ja lautanen).

Mutta ei nyt.

Kynsiviilat ja kulmakarvapinsetit kuuluivat eri todellisuuteen kuin minä.

Nauru vei meidät kauas siitä hetkestä ja hänkin nauroi kanssamme.

Seuraavan 10 minuutin ajan olimme maailmassa, 

jossa ei ollut murheita eikä sairauksia.

Vain revennyt kynsi, johon meillä ei ollut parannuskeinoa. 

Joten - yksi tapa selvitä silloinkin kun kaikki näyttää päinvastaiselta on:

nauru.

Vaateeton, aivoton ja herisevä nauru.

Netistä löydät nauruterapiaharjoituksia jos kohdallesi ei satu

päivääsi pelastavaa ”taksikuskia”.

Nähdään taas!

-Smoothielli-

2. Pysy rauhallisena

Eikö ole ihmeellistä että  4. huhtikuuta 2013 kl. 08:36 jaan Facebookissa seuraavan kuvan:

Älä panikoi – organisoi!

Sille taidolle tulisi käyttöä samana päivänä.

 

Kl. 13:30 samana päivänä saan puhelun sairaalasta

ja kutsun tulla sinne saman tien.

Verikokeistani on näkynyt jotain ihmeellistä ja kertovat

haluavansa ottaaa muutaman lisäkokeen.

Totuus on, että lääkärit olivat jo terveyskeskuksessa jättämieni

kokeiden perusteella pystyneet toteamaan sairastavani akuuttia

leukemiaa.

Seuraavien tuntien, päivien ja viikkojen aikana tuli niin paljon

uutta kuultavaa ja koettavaa. Jatkokokeiden tuloksia, uusia kokeita,

paksu kansio jossa kerrotaan kaikki sairaudesta ja lääkityksestä,

henkilökunnan esittelyä…

Koska sain niin paljon tukea rakkaalta perheeltämme ja ystäviltämme,

pystyin keskittyä sulattelemaan kaikkea tapahtunutta.

Mieheni osoittautui olevan äärimmäisen stressinkin alaisuudessa

rauhallinen ja rationaalinen, eli siis ajatus juoksi nopeita ja suoria

ratoja pitkin päässä. Hän valoi minuun rauhallisuutta ja voimaa.

Ystävissämme oli myös aina joku, joka oli

nähnyt ihmeellisiä asioita tapahtuvan ennenkin.

”Eletään tämä hetki nyt ensin, sitten katsotaan miltä näyttää.”

”Ei mennä asioiden edelle.”

”Muista – ihmeitä on ennenkin tapahtunut.”

Mutta ei minulle, eikä kovinkaan monelle tuntemallenikaan!

Ihme ei tuntunut olevan mitään mikä minua kohtaisi.

Yritin vain ottaa asian kerrallaan,

saada sen jonnekin järjestykseen mieleni sopukoissa

ja jatkaa selviämistä hetkestä toiseen.

Rukoilin saavani voimaa ja etenkin rauhallisuutta.

Ystävämme jaksoivat pitää toivoa yllä ja valaa taistelutahtoa.

Tutustuin monien niiden kautta sotaterminologiaan,

koska taisteluun on jouduttu, on taistelua käytävä.

Sain kannustavia mottoja muisteltavaksi.

Eräs on”Talvisota”-elokuvasta ja puhutteli erityisesti

pohojalaasista juuristani johtuvaa periksiantamattomuutta.

"Meiltä voi kyllä vaatia...

(tauko)

...mutta meiltä voi olla paha tulla mitään ottamahan!"

Keräsin pieniä toivonpilkahduksia itseeni

ja ikäänkuin kiinnitin niitä sieluni sopukoihin.

Ne alkoivat vallata alaa rikotussa maailmassani ja muutamien

päivien jälkeen aloin saada voimakkaan varmuuden siitä,

että tulisin selviämään tästä taistelusta.

En vielä tiennyt miten, ihmehän se olisi,

mutta minusta ei näin vähällä eroon pääsisi.

Nyt – kauneimman kesän kokeneena, kauneinta syksyä odotellessa

voin vain todeta, että rauhallisena pysyminen on kullan arvoista.

Joten – jos sinä olet haastavassa tilanteessa – yritä pysyä rauhallisena

ja järjestää asiat päässäsi sellaiseen järjestykseen, että näet

toivon pilkahduksen jostain kulmasta. 

Sitä ei aina heti näe.

Odota.

Sitten kun se pilkahtaa, 

kerää kaikki tarmosi ja päätä päästä perille!

Nähdään taas!

-Smoothielli-

1. Aseta tavoite

 

Tavoitteenani on löytää sanat 100 tavalle selvitä silloinkin, kun tilanne näyttää päinvastaiselta.

Nyt en puhu lääketieteellisestä selviytymisestä, vaan mielellisestä, sielullisesta, ruumiillisesta – oikeastaan aika kokonaisvaltaisesta selviytymisestä tilanteessa joka vie kaiken järjenkykyjen äärirajoille.

Asetin tavoitteen itselleni oikeastaan riemuvoittona siitä, että elän. (Lue Tarinani)

Tarkastellaanpa lukua 100:

Sairastuin akuuttiin leukemiaan reilut sata päivää sitten.

Kului reilut sata päivää, kun sisältäni kumpusi tarve antaa sanat kaikelle tapahtuneelle.
Etenkin sille, miksi toivon ja mielen hyvänä pitäminen on niin tärkeätä – silloin seuraa kehokin mukana.

Joten – olen ottanut itse asettamani haasteen vastaan ja toivon että jakamistani ajatuksista on Sinullekin iloa. Kiitos että kuljet mukanani palan matkaa!

Ajatuksia tavoitteiden asettamisesta:

Lupaa itsellesi selvitä jostain – aseta järkevä mutta motivoiva tavoite.

Järkevä tavoite voi olla jotain josta tiedät selviäväsi -
motivoiva tavoite lisää siihen tunteen siitä, että olet ylpeä itsestäsi kun selviät siitä.
Tavoitteet voivat olla lyhyen tai pitkän tähtäimen tavoitteita.

Tavoitteiden asettaminen haastavissa tilanteissa vaatii tarkkanäköisyyttä
ja omien rajojensa tuntemista.
Ne eivät aja asiaansa, jos tavoitteen asettanut tuntee ne taakaksi tai vaativiksi.

Tavoitteiden tarkoituksena on antaa toivoa tulevasta, selviytymisestä
ja kannustaa jatkamaan ja lopulta antamaan tavoitteen saavuttamisesta
saatavaa rajatonta kasvun ja onnistumisen tunnetta.

Ja muista – ajoitus on tärkeätä.
Itse en olisi vielä 200 päivää sitten kuvitellutkaan kirjoittavani aiheesta,
100 päivää sitten pystyväni tekemään sitä
ja aika 100 päivän päästä tästä tuntuu hyvin kaukaiselta.

Kuuntele siis itseäsi nyt ja tunnista sinulle juuri tällä hetkellä sopivat tavoitteet.

Nähdään!

-Smoothielli-

Tarinani

4. päivä huhtikuuta 2013 istuin elämäni ensimmäistä kertaa
kahden lääkärin ympäröimänä sairaalan vastaanottohuoneessa,
iloisena ja tietämättömänä kaikesta siitä mikä edessä olisi.

Olin jäänyt kotiin edellisenä päivänä töistä huonovointisuuteni vuoksi, 

epäilin saaneeni 3-vuotiaalta tyttäreltäni mahataudin – 

joten oli parasta jäädä kotiin, 

etten lähde työpaikalleni kuntoutussairaalaan tartuttelemaan potilaita.

Minulla oli ollut epämääräisiä vaivoja kuukauden ajan.
Haava joka ei parantunut antibiooteista huolimatta, 

väsymystä ja hengästymistä.
Autoa ajaessani saattoivat silmät mustua yhtäkkiä 

ja lepopulssini oli illalla nukkumaanmennessä 100.

Eräänä iltana luulin korvani puhjenneen, pää täyttyi niin kovalla äänellä, 

että en kuullut edes omia ajatuksiani. 

Korva soi koko ajan ja edelliskesän tärykalvon puhkeaminen oli tuntunut aivan samalta. 

Ajoin päivystykseen, jossa lääkäri totesi korvan olevan terve, 

mutta tärykalvo sisäänpäin vetäytynyt.

Pikkuvaivat yhdessä muodostivatkin hengenvaarallisen sairauden.

Elämäni tuntui pysähtyvän seuraavien sanojen jälkeen:
- Epäilemme sinulle olevan akuutti leukemia.

Hengitin syvään ja yritin nopeasti kerrata kuulemani.
”Epäilemme…”
  - Sanot, ”epäilemme”. Miten vahva epäilynne on?

- Niin vahva, että tänään tulemme ottamaan luuydinkokeen 

ja siitä saamamme vastauksen perusteella 

näemme minkä tyyppinen leukemia on.

”Tänäään otamme luuydinkokeen…” 

Minusta vai? Mutta eihän minulla ole kuin pikkuvaivoja?

Yritin pysyä rauhallisena ja sulatella kuulemaani.

Sisimmässäni olin tuntenut pidemmän aikaa jonkin olevan tosi pielessä.

Olen vuosi toisensa jälkeen voittanut perheemme unikeon palkinnon 

(unikeolla on oma päivä ja sinä päivänä pisimpään nukkunut on siis seuraavan vuodenkin unikeko) 

ja siitä huolimatta olin edellisviikkojen aikana alkanut heräämään klo 05.00 

ja tuntenut miten olin aivan täysin pirteä. 

Kehossa oli ihmeellistä pirinää ja aivan kuin se olisi ollut hälytystilassa. 

Mielessäni oli käynyt välähdyksiä pahimmasta, 

mutta työnsin ne aina syrjään.

Katsoin lääkäriä suoraan silmiin ja sanoin:
- Kai sä ymmärrät että minä en istu tässä ja sinä et puhu minulle. Puhut jollekin toiselle.

Johon lääkärini:
- Tiedän sen. Se tuntuu siltä.

Juuri siinä ja sillä hetkellä tunsin, että elämä miten sitä olin elänyt loppui 

ja uusi sivu kääntyi kohti elämää, jota en tuntenut. 

Tuntui kuin minut olisi työnnetty alas jyrkänteen reunalta kohti tuntematonta 

ja vauhti oli kova.

Lisätutkimusten jälkeen selvisi, että minulla oli hyvin vaikea leukemian muoto. 

Tilanne kärjistyi jopa niin pitkälle, 

että lääkärit sanoivat olevansa tyytyväisiä, jos selviäisin kesän yli.

Kesä on kuitenkin lopuillaan ja nyt, muutamia kuukausia pahimman tilanteen jälkeen

päätän kirjoittaa siitä, mikä sai minut pitämään toivon yllä tilanteessakin 

jota voisi kuvailla jopa mahdottomaksi.

Haluan jakaa ajatuksiani siitä, mikä voi auttaa nousemaan, toiveena että Sinä, 

joka palan matkaa rinnallani haluat kulkea, 

voisit saada mukaasi ajatuksen tai kaksi.

Tai vain tunteen siitä, että et ole yksin.

Nähdään taas - huomenna esittelen ensimmäisen tavan selvitä hengissä - 

varsinkin silloin kun kaikki näyttää menevän päinvastaiseen suuntaan.

ps. Toisessa blogissani, ”Smoothiellin seikkailu luonnon juurilla” 

kerron heränneestä kiinnostuksesta ravintoaineiden saamiseen itseensä 

järkevällä, terveellisellä ja etenkin kauniilla tavalla. 

Tervetuloa!


-Smoothielli-