16. Kurkota taivaisiin

Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua?
Että se mitä lupasit ei täyttyisikään.

Usko siihen että sitä voi ja pystyy tekemään jotain mihin et itse usko, on minulla ollut yksi selviämiskeinoista.

Mitä sitten olen luvannut?

Juosta puolimaratoonin vuonna 2015.

Missä juoksukunnossa olen - huippu - vai rapa?
Diplomaattinen vai rehellinen vastaus?

Diplomaattinen vastaus kuuluisi seuraavasti:
- Joo, näillä edellytyksillä aika paljon työtä vaativa tavoite mutta eiköhän se siitä.

Rehellinen vastaus:
- Mulla ei ole hajuakaan. Minut on juuri siirretty eristykseen laskeneiden arvojeni vuoksi. Saan luuydinsiirron torstaina 19/9 ja eristys yhden hengen huoneessa jatkuu vähintään 4 viikkoa.

Se että lupasin juosta puolimaratoonin vuonna 2015 on ulkoinen pakote ja porkkana sille, että näen itseni vielä elossa yli vuoden jälkeen.

Nyt tulevien viikkojen, todennäköisesti reilun kuukauden ajan elän elämäni huoneessa, jossa Intiassa asuisi 20 henkinen perhe, jossa tuuletus on parempi kuon isoimmassa Volvossa ja jonka ikkunasta näen ihanan vanhan metsän vielä vehreine lehtineen, muuttuvan syksyn eri väreissä.

Joten - kuuseen kurkottaminen voi olla arvokkaampaa kuin pelko katajaan kapsahtamisesta.

Mikä on sinun suuri vuoresi ylitettävänä?
Mistä sinä saat voimaa ja syytä herätä aamulla?

Kiitos kaikista ajatuksista joita lähetätte!
Ne otetaan kiitollisina vastaan.

Nähdään!

-Smoothielli-

9. Lusikka ja lautanen - hra Toivo

Näin kerran dokumentin natsien keskitysleiriltä selvinneistä.

Haastateltavana oleva kertoi tajunneensa 

mikä todella on tärkeätä elämässä.

Hänen hengissä pysymisen avainasemassa olivat lusikka ja lautanen.

Kun pieni luukku oven alareunassa aukesi, oli lautanen oltava

lähettyvillä, että saisi päivän soppa-annoksen.

Ei kauniita kattauksia, kankaisia servettejä, hopeaisia aterimia –

niitä ei tarvita säilyäkseen elossa.

Minulla on, ei nyt verrattavissa oleva, mutta samankaltainen kokemus.

Saadessani puhelun sairaalaanlähdöstä, pakkasin reppuuni mukaan tavaroita.

Muutaman sisustuslehden, pähkinöitä, banaanin, hammasharjan,

hammastahnan, deodorantin, kasvorasvat, villasukat, yöpaidan,

kulmakarvapinsetit (siellä on varmaan paljon odottelua), akkulaturin.

Ihan niin kuin olisin jonnekin hotellilomalle lähdössä. 

Kas kun en savinaamiopurkkejani kantanut mukanani.

Totuus on kuitenkin se, että mitään niistä en käyttänyt.

Muut, minulle tuntemattomat ihmiset kertoivat nyt, miten eläisin. 

Ei maailman helpoin tilanne itsenäiselle 80-lukulaiselle, 

joka itse on yleensä se, joka nostaa maahan "kaatuneita" jokapäiväisessä työssään.

Joka muutamaa päivää alle 30-kymppisenä tuntee olonsa kuolemattomaksi 

ja vielä edellisenä päivänä pakkasi laukkua seuraavan viikon Suomen-

reissua ja mummolaan lähtöä varten.

Itsemääräämisoikeuteni hävisi kokonaan – nyt minulle sanottiin missä

minun tulisi olla minäkin kellonaikoina.

Miten voisin kahdesta ruokalajista valita vähemmän inhottavan

ja miten se olisi syötävä tietyn ajan kuluessa.

Yhtäkkiä muutamalla minulle vieraalla ihmisellä oli oikeus sanoa, 

että en menisi enää töihin seuraavaan vuoteen.

Puhumattakaan kaikista kehollisista toiminnoista, jotka eivät enää

olisi pitkiin aikoihin yksityisiä.

Uudet rutiinit, uudet tavat, vanha minä ja elämä, miten sitä olin elänyt,

hävisivät kokonaan.

En saanut käyttää enää edes omaa hammasharjaani.

Tilalle vaihdettiin ultrapehmeä pieni harja,

jolla sain hieroa hampaitani ja ikeniäni varovasti.

Kasvojani en muistanut edes pestä.

Kulmakarvojen nyppimistä saisin odottaa muutaman kuukauden arvojen

taas noustessa paremmiksi.

Silloin ajattelin näkemääni dokumenttia.

Sisustuslehdet ja muu ulkoiseen liittyvä repussani

siirtyivät toiseen todellisuuteen.

Laitoin TV:n päälle ilman ääntä.

Uutisia luki nainen, joka näytti niin rauhalliselta.

Eikö se ole kuullut? Miten se voi noin iloisen näköisenä vain istua tuolla

ja esittää niin kuin mitään ei olisi tapahtunut?

Maailmalla tapahtunut kauheita.

Miten se voi olla mahdollista?

Kaikkihan on pysähtynyt!

Ei, maailma ympärilläni pyörii pyörimistään.

Vain minun maailmani pysähtyi.

Kaikki näytti hyvin synkältä aluksi ja jäljellä ei ollut paljon mitään.

Hyväksyin kuulemani ja päätin vain, että

”nyt tehdään sitten tästä ajasta parasta mitä pystytään”.

Tyhjiömäinen tila jatkui muutaman päivän.

Sisälläni oli kuitenkin heikon heikko ääni, jota oppisin vielä tarkemmin kuuntelemaan.

Sisukkuuttani ärsytti nimittäin se, että olin antamassa periksi.

Tälle heikolle äänelle tuli myöhemmin nimikin, 

herra Toivohan se siellä. 

Toivo se olikin sellainen kaveri, joka niin hiljaisella äänellä ensin hyräili,

etten sitä edes ymmärtänyt. Toivosta kuitenkin kasvoi maailmanluokan

oopperalaulaja, joka värisyttää sieluni seiniä aarioillaan.

 

Kirjoittaessani ajatuksia tänne, onkin perustana aina se toivo, joka minut

on tähän päivään saakka kantanut.

Nyt edessä on viikot ja kuukaudet, jolloin siihen luottaminen on

erityisen tärkeätä. 

Edessä erityinen mutta haasteellinen kausi, 

jonka jälkeen näemme kuinka kova tämä kehossani vieraileva nilkki on 

(lue: 4. Aineellista vihollisesi).

Toiveenani on päästä siitä kokonaan eroon.

Joten – tästä eteenpäin kirjoittelen päivä kerrallaan, fiilispohjilta 

ja jos en päivään ole mitään rustannut, johtuu se siitä, 

että kokonaisten lauseiden muodostaminen

erinäisistä syistä tuottaa liikaa hankaluuksia

ja yritän uudelleen seuraavana päivänä.

  

En tiedä, mitkä Sinun koettelemuksesi ovat, mutta olen varma

että Sinäkin taistelet.

Olivatpa ne mitä tahansa,

muista:

älä menetä toivoa.

Toivo kantaa siivillään heikoimmankin,

loistaa valona pimeimmässäkin syvyydessä ja

ei jätä Sinua, jos vain haluat sen pitää vieraanasi. 

Nähdään!

-Smoothielli-

8. Muista hengittää

Joskus nämä elämän hauraat vaiheet tekevät jopa
itsestäänselvältä tuntuvat toiminnot,
kuten hengittämisen, haasteelliseksi.

Välillä on joko itkenyt tai pelännyt niin hirveästi,

että on ollut vaikeata hengittää.

Voin kuitenkin vain todeta, että hengitys on avainasemassa

selviämisen kannalta.

Nyt en puhu vain pelkästä sisään ja uloshengityksestä,

vaan hengittämiseen keskittymisestä.

Se auttaa keskittymään johonkin täysin muuhun niin että

ikävä tai pelottava asia jää taka-alalle.

Samaan aikaan annat jännittyneelle kehollesi parasta lääkettä

mitä se voi juuri silloin saada – happea!

Jännittyneet lihakset pakotetaan rentoutumaan.

Seuraavan syvähengitysharjoittelun avulla on monet

luuydinkokeet ja muut ikävät tutkimukset menty

läpi.

Hengitystekniikkaa on siis avainasemassa stressinhallintaan,

kokeile seuraavan kerran kun matelet jo myöhästyneenä

aamuruuhkissa!

1. Vedä keuhkot täyteen ilmaa. Laske mielessäsi hitaasti kolmeen.
2. Päästä ilmat rauhallisesti ulos. Laske hitaasti mielessäsi kolmeen samalla kun pidätät hengitystä.
3. Vedä keuhkot taas täyteen ilmaa. Laske mielessäsi hitaasti kolmeen.
4. Päästä ilmat rauhallisesti ulos. Laske hitaasti mielessäsi kolmeen samalla kun pidätät hengitystä.

Päivän voimauttavien sanojen myötä toivotan teille kaikille

lukijoille ihanaa lauantaita:

”Jos haluat jotain, mitä sinulla ei ole koskaan ollut,

täytyy sinun tehdä jotain, mitä et ole koskaan tehnyt.”

Muistetaan hengittää...

Nähdään!

-Smoothielli-

5. Harjoittele kuuroutta

Pääset paljon helpommalla kun et menetä voimiasi kelailemalla

kuulemiasi tarinoita ihmisistä, tutuista ja tuntemattomista, joilla

oli sama tauti – tai ihan eri, jotka yleensä kuolivat.

 

Ihmisten reaktiot vaihtelevat tosi paljon kuullessaan sairastavani

akuuttia leukemiaa. Kyky reagoida ja käsitellä tietoa vaihtelee.

Välillä ihan huvittaa se, minkälaisia reagointitapoja on joutunut

kokemaan. Nimenomaan joutunut.

Sairastuminen on iso ja vakava asia.

Nuorena sairastuminen jotenkin vielä hankalampi sulattaa.

Pienen lapsen äidin sairastuminen alkaa olla jo tosi rajoilla.

Kuullessaan sairaudestani olen huomannut, että muiden ihmisten

omat käsittelemättömät surut ja menetykset pulpahtavat pintaan.

Koska vihdoin joku uskaltaa puhua vaikeasta asiasta, on niistä

avauduttava juuri sillä hetkellä juuri sille joka ymmärtää vaikeuksia.

Raskauttaen jo raskaan taakan alla olevaa kuulijaa, joka parhaimmassa

tapauksessa uskaltaa sanoa:

”Anteeksi, mutta musta tuntuu että en pysty kantaa tämän enempää

kuin mitä minulla nyt on.”

Tavallisimmassa tapauksessa voimat eivät enää edes riitä tuon lauseen

muodostamiseen ja hiljaisuus on keino selvitä.

Olen siis tuo jälkimmäinen.

Joudun usein tilanteeseen, jossa sanatulva kaikesta mahdollisesta

kauheasta hyökyy ylitseni ja koska tunnen että voimani eivät riitä

virran tukahduttamiseen, tartun pelastusliiviini - korvieni sulkemiseen.

Olen tietoisesti opetellut valikoimaan kuulemani

ja samaan aikaan pitämään pokerinaaman

ja sanomaan tietyin väliajoin – "niin", "joo", "hmmm".

Ajatuksissani pakenen kuitenkin kauas kaikesta siitä.

Yritän nopeasti ympärilleni katsomalla nähdä jotain, johon voisin

keskittää ajatukseni.

Esimerkki:

Kampaajani, joka utelemalla sai selville sairastavani syöpää,

järkyttyi kuulemastaan niin kauheasti, että loppuajan tuolissa

istuessani pelkäsin hänen saksiaan.

Kysyin pari kertaa häneltä,

pystyisikö jatkaa leikkaamista.

Kyllä pystyisi.

Hänenkin sanainen arkkunsa aukesi sellaisella vauhdilla, että

hänen piti pyytää kollegansa tuomaan lasillisen vettä itselleen.

Oli minullakin jano.

Sain kuulla kauhutarinoita varmaan joka ikisestä

ihmisestä jonka hän oli ikinä kuullut sairastavan vakavaa sairautta.

Ja niitä riitti.

Tietyt aiheet raastoivat sydäntä erityisen syvältä ja tunsin etten

kestäisi enää.

Yritin useasti vaihtaa puheenaihetta.

Lopulta keksin aiheen, josta lähes jokainen meistä innostuu.

”Oletko tehnyt töitä koko kesän?”

”Joo, mä oon raatanut ihan hirveästi, mulla on ollut niin paljon

tekemistä että mä oon ihan poikki.”

Ta-daa.

Jutut kääntyivät ja henkilö sai puhua itsestään.

Äiti Teresa on muodostanut monta ajatusta hienoiksi paketeiksi

ja yhtä niistä olen ajatellut paljon, pysäyttävä ajatus:

”Se joka toisia valoon vetää,

usein itse jää pimeyteen.”

Äiti Teresa

Monien on ollut vaikeata ymmärtää, että olen päättänyt

taistella ja en nyt ainakaan vielä ole siirtynyt paremmille laitumille

yrttejäni viljelemään.

Oma reippaus ja taistelutahto on kuitenkin saanut syviä kolahduksia

sanoista, jotka kumpuavat muiden ihmisten omista käsittelemättömistä

suruista ja peloista.

Sairaana olevasta voikin helposti tulla se, joka kannustaa ja yrittää

vetää valoon muita! Mutta koska sitä ei ole enempää kuin ihminen,

on pimeyden puolellekin helppo liukastua. Raja valon ja pimeyden

välillä on hiuksenhieno ja hauraassa tilassa eläminen tekee vaihtelut

hyvin nopeiksi.

Opittuani sen, että voin valikoida kuulemani, olen myös valikoinut

tallettaa sydämeeni voimauttavat ja kannustavat kommentit.

Tässä niistä vain muutama:

”Haluan vain sanoa, että me ollaan ajateltu teitä tosi paljon.”

”Rukoilemme puolestanne.”

”Nyt viedään sun tuo aurinkotuoli pihalle ja mennään mettään

nukkumaan päiväunet!”

”Olen edelleen sitä mieltä, että kysymyksessä on hoidettavissa

oleva tauti.”

Kaikista parhaimmat ovat lyhyet kommentit tai kädenpuristus,

mistä tuntee toisen kokeneen jotain, joka auttaa häntä ymmärtämään

minua.

”Ihanaa nähdä, että et anna periksi. Minä uskon että selviät.”

Kukaan ei voi tulevaisuutta ennustaa ja vielä vähemmän tietää,

voiko tällaisesta selvitä. Siihen on pakko kuitenkin itse uskoa 

ja kaikista eniten voimaa saa niistä ihmisistä, 

jotka uskovat siihen itsekin.

Siksi olenkin hyvin kiitollinen siitä, että ympärilläni on aina

löytynyt ihmisiä, jotka eivät ole antaneet periksi kun minulta

ovat voimat loppuneet.

Kiitos siitä, että olette uskoneet minuun siinäkin tilanteessa,

kun olen, sieluni täysin riekaleina, voimani vähäisinä ja

kehoni minut pettäneenä halunnut vain antaa periksi.

Kiitos sinulle, joka sängyn vierelläni istuit, otit kädestä kiinni

ja juttelit rauhallisesti unelmista ja sunnittelemistamme

pikkuprojekteista.

Kiitos siitä, että olette olemassa!

Nähdään taas!

-Smoothielli-

2. Pysy rauhallisena

Eikö ole ihmeellistä että  4. huhtikuuta 2013 kl. 08:36 jaan Facebookissa seuraavan kuvan:

Älä panikoi – organisoi!

Sille taidolle tulisi käyttöä samana päivänä.

 

Kl. 13:30 samana päivänä saan puhelun sairaalasta

ja kutsun tulla sinne saman tien.

Verikokeistani on näkynyt jotain ihmeellistä ja kertovat

haluavansa ottaaa muutaman lisäkokeen.

Totuus on, että lääkärit olivat jo terveyskeskuksessa jättämieni

kokeiden perusteella pystyneet toteamaan sairastavani akuuttia

leukemiaa.

Seuraavien tuntien, päivien ja viikkojen aikana tuli niin paljon

uutta kuultavaa ja koettavaa. Jatkokokeiden tuloksia, uusia kokeita,

paksu kansio jossa kerrotaan kaikki sairaudesta ja lääkityksestä,

henkilökunnan esittelyä…

Koska sain niin paljon tukea rakkaalta perheeltämme ja ystäviltämme,

pystyin keskittyä sulattelemaan kaikkea tapahtunutta.

Mieheni osoittautui olevan äärimmäisen stressinkin alaisuudessa

rauhallinen ja rationaalinen, eli siis ajatus juoksi nopeita ja suoria

ratoja pitkin päässä. Hän valoi minuun rauhallisuutta ja voimaa.

Ystävissämme oli myös aina joku, joka oli

nähnyt ihmeellisiä asioita tapahtuvan ennenkin.

”Eletään tämä hetki nyt ensin, sitten katsotaan miltä näyttää.”

”Ei mennä asioiden edelle.”

”Muista – ihmeitä on ennenkin tapahtunut.”

Mutta ei minulle, eikä kovinkaan monelle tuntemallenikaan!

Ihme ei tuntunut olevan mitään mikä minua kohtaisi.

Yritin vain ottaa asian kerrallaan,

saada sen jonnekin järjestykseen mieleni sopukoissa

ja jatkaa selviämistä hetkestä toiseen.

Rukoilin saavani voimaa ja etenkin rauhallisuutta.

Ystävämme jaksoivat pitää toivoa yllä ja valaa taistelutahtoa.

Tutustuin monien niiden kautta sotaterminologiaan,

koska taisteluun on jouduttu, on taistelua käytävä.

Sain kannustavia mottoja muisteltavaksi.

Eräs on”Talvisota”-elokuvasta ja puhutteli erityisesti

pohojalaasista juuristani johtuvaa periksiantamattomuutta.

"Meiltä voi kyllä vaatia...

(tauko)

...mutta meiltä voi olla paha tulla mitään ottamahan!"

Keräsin pieniä toivonpilkahduksia itseeni

ja ikäänkuin kiinnitin niitä sieluni sopukoihin.

Ne alkoivat vallata alaa rikotussa maailmassani ja muutamien

päivien jälkeen aloin saada voimakkaan varmuuden siitä,

että tulisin selviämään tästä taistelusta.

En vielä tiennyt miten, ihmehän se olisi,

mutta minusta ei näin vähällä eroon pääsisi.

Nyt – kauneimman kesän kokeneena, kauneinta syksyä odotellessa

voin vain todeta, että rauhallisena pysyminen on kullan arvoista.

Joten – jos sinä olet haastavassa tilanteessa – yritä pysyä rauhallisena

ja järjestää asiat päässäsi sellaiseen järjestykseen, että näet

toivon pilkahduksen jostain kulmasta. 

Sitä ei aina heti näe.

Odota.

Sitten kun se pilkahtaa, 

kerää kaikki tarmosi ja päätä päästä perille!

Nähdään taas!

-Smoothielli-

1. Aseta tavoite

 

Tavoitteenani on löytää sanat 100 tavalle selvitä silloinkin, kun tilanne näyttää päinvastaiselta.

Nyt en puhu lääketieteellisestä selviytymisestä, vaan mielellisestä, sielullisesta, ruumiillisesta – oikeastaan aika kokonaisvaltaisesta selviytymisestä tilanteessa joka vie kaiken järjenkykyjen äärirajoille.

Asetin tavoitteen itselleni oikeastaan riemuvoittona siitä, että elän. (Lue Tarinani)

Tarkastellaanpa lukua 100:

Sairastuin akuuttiin leukemiaan reilut sata päivää sitten.

Kului reilut sata päivää, kun sisältäni kumpusi tarve antaa sanat kaikelle tapahtuneelle.
Etenkin sille, miksi toivon ja mielen hyvänä pitäminen on niin tärkeätä – silloin seuraa kehokin mukana.

Joten – olen ottanut itse asettamani haasteen vastaan ja toivon että jakamistani ajatuksista on Sinullekin iloa. Kiitos että kuljet mukanani palan matkaa!

Ajatuksia tavoitteiden asettamisesta:

Lupaa itsellesi selvitä jostain – aseta järkevä mutta motivoiva tavoite.

Järkevä tavoite voi olla jotain josta tiedät selviäväsi -
motivoiva tavoite lisää siihen tunteen siitä, että olet ylpeä itsestäsi kun selviät siitä.
Tavoitteet voivat olla lyhyen tai pitkän tähtäimen tavoitteita.

Tavoitteiden asettaminen haastavissa tilanteissa vaatii tarkkanäköisyyttä
ja omien rajojensa tuntemista.
Ne eivät aja asiaansa, jos tavoitteen asettanut tuntee ne taakaksi tai vaativiksi.

Tavoitteiden tarkoituksena on antaa toivoa tulevasta, selviytymisestä
ja kannustaa jatkamaan ja lopulta antamaan tavoitteen saavuttamisesta
saatavaa rajatonta kasvun ja onnistumisen tunnetta.

Ja muista – ajoitus on tärkeätä.
Itse en olisi vielä 200 päivää sitten kuvitellutkaan kirjoittavani aiheesta,
100 päivää sitten pystyväni tekemään sitä
ja aika 100 päivän päästä tästä tuntuu hyvin kaukaiselta.

Kuuntele siis itseäsi nyt ja tunnista sinulle juuri tällä hetkellä sopivat tavoitteet.

Nähdään!

-Smoothielli-

Tarinani

4. päivä huhtikuuta 2013 istuin elämäni ensimmäistä kertaa
kahden lääkärin ympäröimänä sairaalan vastaanottohuoneessa,
iloisena ja tietämättömänä kaikesta siitä mikä edessä olisi.

Olin jäänyt kotiin edellisenä päivänä töistä huonovointisuuteni vuoksi, 

epäilin saaneeni 3-vuotiaalta tyttäreltäni mahataudin – 

joten oli parasta jäädä kotiin, 

etten lähde työpaikalleni kuntoutussairaalaan tartuttelemaan potilaita.

Minulla oli ollut epämääräisiä vaivoja kuukauden ajan.
Haava joka ei parantunut antibiooteista huolimatta, 

väsymystä ja hengästymistä.
Autoa ajaessani saattoivat silmät mustua yhtäkkiä 

ja lepopulssini oli illalla nukkumaanmennessä 100.

Eräänä iltana luulin korvani puhjenneen, pää täyttyi niin kovalla äänellä, 

että en kuullut edes omia ajatuksiani. 

Korva soi koko ajan ja edelliskesän tärykalvon puhkeaminen oli tuntunut aivan samalta. 

Ajoin päivystykseen, jossa lääkäri totesi korvan olevan terve, 

mutta tärykalvo sisäänpäin vetäytynyt.

Pikkuvaivat yhdessä muodostivatkin hengenvaarallisen sairauden.

Elämäni tuntui pysähtyvän seuraavien sanojen jälkeen:
- Epäilemme sinulle olevan akuutti leukemia.

Hengitin syvään ja yritin nopeasti kerrata kuulemani.
”Epäilemme…”
  - Sanot, ”epäilemme”. Miten vahva epäilynne on?

- Niin vahva, että tänään tulemme ottamaan luuydinkokeen 

ja siitä saamamme vastauksen perusteella 

näemme minkä tyyppinen leukemia on.

”Tänäään otamme luuydinkokeen…” 

Minusta vai? Mutta eihän minulla ole kuin pikkuvaivoja?

Yritin pysyä rauhallisena ja sulatella kuulemaani.

Sisimmässäni olin tuntenut pidemmän aikaa jonkin olevan tosi pielessä.

Olen vuosi toisensa jälkeen voittanut perheemme unikeon palkinnon 

(unikeolla on oma päivä ja sinä päivänä pisimpään nukkunut on siis seuraavan vuodenkin unikeko) 

ja siitä huolimatta olin edellisviikkojen aikana alkanut heräämään klo 05.00 

ja tuntenut miten olin aivan täysin pirteä. 

Kehossa oli ihmeellistä pirinää ja aivan kuin se olisi ollut hälytystilassa. 

Mielessäni oli käynyt välähdyksiä pahimmasta, 

mutta työnsin ne aina syrjään.

Katsoin lääkäriä suoraan silmiin ja sanoin:
- Kai sä ymmärrät että minä en istu tässä ja sinä et puhu minulle. Puhut jollekin toiselle.

Johon lääkärini:
- Tiedän sen. Se tuntuu siltä.

Juuri siinä ja sillä hetkellä tunsin, että elämä miten sitä olin elänyt loppui 

ja uusi sivu kääntyi kohti elämää, jota en tuntenut. 

Tuntui kuin minut olisi työnnetty alas jyrkänteen reunalta kohti tuntematonta 

ja vauhti oli kova.

Lisätutkimusten jälkeen selvisi, että minulla oli hyvin vaikea leukemian muoto. 

Tilanne kärjistyi jopa niin pitkälle, 

että lääkärit sanoivat olevansa tyytyväisiä, jos selviäisin kesän yli.

Kesä on kuitenkin lopuillaan ja nyt, muutamia kuukausia pahimman tilanteen jälkeen

päätän kirjoittaa siitä, mikä sai minut pitämään toivon yllä tilanteessakin 

jota voisi kuvailla jopa mahdottomaksi.

Haluan jakaa ajatuksiani siitä, mikä voi auttaa nousemaan, toiveena että Sinä, 

joka palan matkaa rinnallani haluat kulkea, 

voisit saada mukaasi ajatuksen tai kaksi.

Tai vain tunteen siitä, että et ole yksin.

Nähdään taas - huomenna esittelen ensimmäisen tavan selvitä hengissä - 

varsinkin silloin kun kaikki näyttää menevän päinvastaiseen suuntaan.

ps. Toisessa blogissani, ”Smoothiellin seikkailu luonnon juurilla” 

kerron heränneestä kiinnostuksesta ravintoaineiden saamiseen itseensä 

järkevällä, terveellisellä ja etenkin kauniilla tavalla. 

Tervetuloa!


-Smoothielli-