Syvällinen ajatus,
mutta uskon sen olevan yksi avainasioista
selviämistaistelussa.
Itseäni on auttanut se, että en ole eristäytynyt omaan
maailmaani ja kuvitellut olevani ainoa ihminen,
jota elämä paiskoo.
Olen yrittänyt suhteuttaa kaikkea tapahtunutta todellisuuteen -
siihen, että elämä on kivistä välillä meille kaikille.
Samanaikaisesti kun päässä pyörii kysymyksiä ja ajatuksia
sekä menneestä - miksi sairastuin, miksi selviydyin?
- pyörivät kysymykset tulevaisuudesta - miten ihmeessä uskallan
elää taas? Mitä jos syöpä tulisikin takaisin? Mistä saisin voimaa
aloittaa alusta?
Miksi, miten ja milloin ovat suosittuja mietelmieni aiheita tällä
hetkellä päässäni.
Sitten taas yritän rauhoittaa kortisonilla kiihdytettyjä aivojani
ylikuumenemiselta ja ottaa hetken kerrallaan.
Tänään ja juuri tällä hetkellä istun keittiön pöydän ääressä
kirjoittamassa tätä tekstiä.
Pöydällä on tulppaanikimppu mustikanvarpujen ympäröimänä.
Parvekeremontin porat ovat hiljenneet hetkeksi.
Tyhjä kahvikuppi on vieressä, olen siis syönyt aamupalaa.
Jaloissani on lämpimät villasukat,
en tunne kipua.
Minulla on kaikki syyt olla kiitollinen tästä hetkestä ja toivoa,
että elämänvoima, lääketieteen edistyksellisyys ja kaikki tähän
taisteluun ladattu voima voittavat tämän taistelun.
1kk ja 3 viikkoa ensimmäiseen virstanpylvääseen,
puoleen vuoteen luuydinsiirrosta.
En tietoisesti laske päiviä, mutta jossain alitajunnassa vilahtelee
kampa josta tippuu yksi piikki joka päivä.
Ajatusten hallinnalla mennään eteenpäin ja jos tulevaisuudessa
katkeroidun - mikä voi hyvinkin tapahtua - toivon, että löydän
sivulleni lukemaan ajatuksiani ja muistan, että voin ajatella
toisin.
Nähdään taas!
-Smoothielli-
"Kun
pysähdyt hetkeksi,
huomaat miten ihmiset elämäsi varrella ovat sinua
muokanneet.
Kaikki. Pidä niistä kiinni, jotka ovat tärkeitä.
He ovat
niitä, jotka tekevät sinusta sileän.
Sileän kuin kivi meren rannalla
jota aallot ovat hyväilleet."
keskiviikko 29. tammikuuta 2014
tiistai 21. tammikuuta 2014
34. Ole hidas
Tai nopea.
Ylitunteellinen.
Tai kylmän
viileä.
Mutta mitä
oletkin – hyväksy se.
Hyväksy se, että
olet esimerkiksi –
hyvin
arvaamattoman epäsäännöllinen
blogipäivittäjä!
(Mikä kylläkin edelleen raastaa minua,
haluaisin kirjoittaa paljon useammin,
mutta erinäisistä syistä se ei aina onnistu...)
Kiitos kuitenkin
kun uskollisesti jaksatte tulla
kurkkimaan ja
tervetuloa uudet lukijat!
Hitaudella on
hyvätkin puolensa.
Silloin ehtii
miettimään mitä elämältään todella haluaa.
Kuinka moni
meistä tuntee olevansa oravanpyörässä?
Aamulla ylös
sängystä,
lapset omille
teilleen,
vanhemmat omille
teilleen,
illalla kohdataan
ja nukahdetaan
niin että saadaan
taas ottaa vastaan seuraava,
sitä seuraava ja
sitä seuraava päivä.
Vauhti kiihtyy
mitä vanhemmaksi tulee
ja yhtäkkiä on
huomannutkin ajan vilahtaneen
kuin elokuvissa.
Tai niin kuin
minun tapauksessani,
elämä melkein
livahti käsistä –
ja siksi mietin
syntyjä syviä.
Minä olen tehnyt
päätöksen.
Moniakin.
Mutta yksi on se,
että elämässäni on tästä eteenpäin
vain
merkityksellisiä asioita.
Esimerkki:
Katsoin mieheni
kanssa elokuvan.
Ihan tavallisen
kasarifilmin
jossa kaksi kyttää
pyörii machoina jossain isossa
kaupungissa.
Se ei antanut
minulle yhtään mitään, joten
päätin että en
halua enää tuhlata siihen aikaani.
En halua nähdä
kakkosta tai kolmosta, vaikka
yleissivistäviin
elookuvafriikkien
keskustelunaiheisiin
voisi kuulua kyseisten sankareiden
matkiminen.
Valitsen
huolellisesti mitä ajallani teen.
Se on antoisaa,
koska silloin usein huomaa tekevänsä
asioita mistä
todella nauttii.
Tänään sain
keskustella rakkaan ystäväni kanssa oopperan
saloista, nauraa
sille, miten nuorena harrastuksenamme oli
kuulemamme
perusteella säveltäjän sijaan
arvailla kuka
johti orkesteria.
Näillä ilon
pilkahduksilla ja minulle merkityksellisillä
keskusteluilla
saan voimia arkeeni.
Ps. 19/1 2014 täytin 4 kk!
Toisin sanoen, luuydinsiirrostani on 4 kk aikaa ja uusi
immuunisuojani kasvaa pikkuhiljaa - still going strong -
ja niin kiitollinen siitä!
Nähdään taas!
-Smoothielli-
maanantai 13. tammikuuta 2014
33. Vaivu itsesääliin
Uskon, että
ripaus itsesääliä jossain vaiheessa
prosessia on jopa
hyväksi!
Lillu siellä
aikasi,
saa joltakin
potku takalistolle,
ja tule takaisin
elävien kirjoihin.
Kaikkien
tunteiden pölyiset nurkat pölytetään
puhtaiksi ja
jäljelle jää kiiltävänpuhtoiset paikat.
Itseni kohdalla
syvä kiitollisuus ja rakkaus elämään
estää antamasta
liikaa tunteita itsesäälille.
Minulla on
yksinkertaisesti liian hyvin asiat
vaipuakseni
sinne.
Palaan aina
elämääni pystyssä pitäviin kulmakiviin ja
koen olevani
rikas.
Jos eläisin Afganistanissa,
jossa on reilut 31 000 000 ihmistä,
olisin jo
todennäköisesti kuollut neljä
vuotta sitten
synnyttäessäni lastamme sairaalan takapihalla
likaisen sermin
takana. Maassa on 2000 kätilöä ja
joka
viideskymmenes synnyttäjä kuoli vielä vuonna 2011.
Jos taas olisin
asunut Amerikassa sairastuessani, olisin
varmaankin
kuollut siihen, että en olisi ottanut itselleni
kunnon
vakuutuksia – otetaan ne sitten kun tullaan vanhemmiksi!
Elämäni olisi
hitaasti valunut ulos minusta, koska en olisi
kirjoittanut
nimeäni oikeisiin papereihin.
Tai jos olisin
afrikkalainen -
luuydinluovuttajaa
ei olisi ehkä ollenkaan löytynyt.
Luovuttajia on
vaikeata löytää maista, jossa verisairaudet ovat
yleisiä ja joissa
terveydenhuollon taso on vasta nousemassa.
Mutta – nyt elän
missä elän – Ruotsisa tällä hetkellä ja hoitoni
eivät maksa
minulle muuta kuin taistelutahtoni ja voimani.
En ikinä ehdi
maksaa veroillani takaisin sitä, mitä olen saanut.
Vain syövän
saaminen remissioon maksoi n. 50 000 euroa.
Luuydinsiirron
kaikkine kuluineen sanotaan maksavan 300 000 euroa.
Joten – minulla
on kaikki syyt olla kitisemättä ja
yrittää vain
löytää itsestäni taas se, millä
mennään
eteenpäin.
Juuri tällä
hetkellä silmissäni pyörivät eurot
ja dollarit aivan
yhtä paljon kuin teidänkin.
Hups, minähän
olen lähes puolen miljoonan dollarin tyttö.
Tässähän pitää
kohta alkaa keksiä tapoja antaa takaisin
jollain tavalla…
Juttujeni juuria:
Afganistan:
USA:
Afrikka:
Rahat:
Nähdään taas!
-Smoothielli-
tiistai 7. tammikuuta 2014
32. Liikuta varpaita
Tarkoituksenani oli kirjoittaa:
"Pidä huolta fyysisestä kunnostasi"
Mutta sitten otsikosta olisi tullut liian pitkä.
Välillä fyysisestä kunnosta on kuitenkin
pidetty huolta tuolla varpaiden heilutuksella.
Eipä paljon muut paikat heiluneet.
Syöpä, hoidot ja koko homma muuten vaan vetää mehut
ja voi aiheuttaa kunnon väsymyksen, josta on hankala nousta
sen saadessa yliotteen. Sitä kutsutaan myös fatiikiksi ja
on hyvin tavallinen oire mm. syöpää sairastavalla.
Väsymys johtaa liikkumattomuuteen,
liikkumattomuus heikentyneeseen kuntoon,
heikentynyt kunto väsymykseen,
väsymys johtaa liikkumattomuuteen,
liikkumattomuus heikentyneeseen kuntoon...
Huono kierre on alkanut.
Ja kiertää oman napansa ympäri.
Sairaalassa fysioterapeutti muistutti liikunnan tärkeydestä - yksi
tärkeimmistä asioista joilla tätä väsymystä vastaan voisi taistella.
Ja haasteellinen pala purtavaksi.
Miten vaikealta se pihalle kerran päivässä meneminen voi kuulostaa?
Mutta jos vain tekisi mieli painaa pää tyynyn alle ja ainoa
mikä liikkuisi, olisi peitto rinnan päällä merkkinä siitä,
että hengitän?
Tai kun hylkimisreaktiot iholla, maksassa, suussa, kaikilla
limakalvoilla - mukaan lukien silmät - nostattavat taas kaikkien
lääkkeiden määrää ja sitä iloista vesi-ilmapallonaaman tuottavan
kortisonin määrää - ja kaikki vain kertakaikkisesti ottaa päästä -
pitäisikö silloinkin vain yrittää raahautua pihalle?
Joo.
Pitäisi.
Ja kun on kiertänyt talon ympäri,
ei painakaan hissinnappulaa vaan kävelee parhaimmassa tapauksessa
sinne 8:n kerrokseen, missä koti on.
Minullahan on se eloonjäämistavoite.
Meninhän lupaamaan että juoksen puolimaratonin keväällä 2015.
Eli eihän minulla ole vaihtoehtoja.
Ja jos totta puhutaan,
kertaakaan ei ole tullut huonompi olo siitä,
että on saanut hengittää raikasta ilma.
Joten -
ylös, ulos ja sitten takaisin sisään.
Ainakin kerran päivässä.
Satoi tai paistoi.
Sängyssä makaamisella ei ole ennenkään saatu muuta kuin makuuhaavoja.
Nähdään taas!
-Smoothielli-
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)