49. Mukavuusrajojen ylityksiä

Sairastuessa sitä tömpsähtää kaikkien rajojen -
etenkin mukavuusrajojen ulkopuolelle.

Mukavuusrajat tarkoittavat maailmassani sitä,
että ihminen tuntee hallitsevansa elämäänsä,
tietävänsä mitä huomenna pitäisi tapahtuman -
yksinkertaisesti - on jollain tavalla tuudittautuneessa
tilassa normaalin elämän keskellä.

Mukavuusrajojen sisäpuolella eläminen on turvallista
ja haluttavaakin.

Elämäni mukavuusrajojen ulkopuolella on venähtänyt
pidemmäksi ajaksi kuin mitä osasin edes kuvitella.
Tietämättömyyttä tulevaisuudesta.
Sitä tunnetta kun muut ennustavat tulevaisuuttasi
kokeiden perusteella.

Minä olen yrittänyt siirtyä mukavuusrajojen sisäpuolelle
tekemällä asioita, jotka ovat pelottavia.
Esimerkiksi: leikkimällä blondia - uskaltamalla itseni
unohtaa sairauden ja nauttivan elämästä.

Alla oleva linkki on esimerkki toisesta ihmisestä joka on
mielestäni hyvin rohkea ja esimerkki meille monille.
Minua itkettää joka kerta kun näen sen.

Yöpöydälläni on kasa kortteja, joihin siskoni on kirjoittanut
voimauttavia runoja.

Jaan teidän kanssa yhden niistä,
runon, jota lähes joka aamu luen ja hoen itselleni:

"Uusia maita ei voi löytää,
jollei suostu kadottamaan
rantaa näkyvistään
hyvin pitkäksi aikaa."
André Gide


Nähdään taas!


-Smoothielli-

35. Älä katkeroidu

Syvällinen ajatus,
mutta uskon sen olevan yksi avainasioista
selviämistaistelussa.

Itseäni on auttanut se, että en ole eristäytynyt omaan
maailmaani ja kuvitellut olevani ainoa ihminen, 
jota elämä paiskoo.

Olen yrittänyt suhteuttaa kaikkea tapahtunutta todellisuuteen -
siihen, että elämä on kivistä välillä meille kaikille.

Samanaikaisesti kun päässä pyörii kysymyksiä ja ajatuksia
sekä menneestä - miksi sairastuin, miksi selviydyin?
- pyörivät kysymykset tulevaisuudesta - miten ihmeessä uskallan
elää taas? Mitä jos syöpä tulisikin takaisin? Mistä saisin voimaa
aloittaa alusta? 

Miksi, miten ja milloin ovat suosittuja mietelmieni aiheita tällä
hetkellä päässäni.

Sitten taas yritän rauhoittaa kortisonilla kiihdytettyjä aivojani
ylikuumenemiselta ja ottaa hetken kerrallaan.

Tänään ja juuri tällä hetkellä istun keittiön pöydän ääressä
kirjoittamassa tätä tekstiä.

Pöydällä on tulppaanikimppu mustikanvarpujen ympäröimänä.
Parvekeremontin porat ovat hiljenneet hetkeksi.
Tyhjä kahvikuppi on vieressä, olen siis syönyt aamupalaa.
Jaloissani on lämpimät villasukat,
en tunne kipua.

Minulla on kaikki syyt olla kiitollinen tästä hetkestä ja toivoa,
että elämänvoima, lääketieteen edistyksellisyys ja kaikki tähän
taisteluun ladattu voima voittavat tämän taistelun.

1kk ja 3 viikkoa ensimmäiseen virstanpylvääseen,
puoleen vuoteen luuydinsiirrosta. 
En tietoisesti laske päiviä, mutta jossain alitajunnassa vilahtelee
kampa josta tippuu yksi piikki joka päivä.

Ajatusten hallinnalla mennään eteenpäin ja jos tulevaisuudessa
katkeroidun - mikä voi hyvinkin tapahtua - toivon, että löydän
sivulleni lukemaan ajatuksiani ja muistan, että voin ajatella
toisin.

Nähdään taas!


-Smoothielli-



"Kun pysähdyt hetkeksi, 
huomaat miten ihmiset elämäsi varrella ovat sinua muokanneet. 
Kaikki. Pidä niistä kiinni, jotka ovat tärkeitä. 
He ovat niitä, jotka tekevät sinusta sileän.
Sileän kuin kivi meren rannalla jota aallot ovat hyväilleet."

34. Ole hidas

Tai nopea.

Ylitunteellinen.

Tai kylmän viileä.

Mutta mitä oletkin – hyväksy se.

Hyväksy se, että olet esimerkiksi –

hyvin arvaamattoman epäsäännöllinen

blogipäivittäjä!

(Mikä kylläkin edelleen raastaa minua,

haluaisin kirjoittaa paljon useammin,

mutta erinäisistä syistä se ei aina onnistu...)

Kiitos kuitenkin kun uskollisesti jaksatte tulla

kurkkimaan ja tervetuloa uudet lukijat!

Hitaudella on hyvätkin puolensa.

Silloin ehtii miettimään mitä elämältään todella haluaa.

 

Kuinka moni meistä tuntee olevansa oravanpyörässä?

Aamulla ylös sängystä,

lapset omille teilleen,

vanhemmat omille teilleen,

illalla kohdataan ja nukahdetaan

niin että saadaan taas ottaa vastaan seuraava,

sitä seuraava ja sitä seuraava päivä.

Vauhti kiihtyy mitä vanhemmaksi tulee

ja yhtäkkiä on huomannutkin ajan vilahtaneen

kuin elokuvissa.

Tai niin kuin minun tapauksessani,

elämä melkein livahti käsistä –

ja siksi mietin syntyjä syviä.

Minä olen tehnyt päätöksen.

Moniakin.

Mutta yksi on se, että elämässäni on tästä eteenpäin

vain merkityksellisiä asioita.

Esimerkki:

Katsoin mieheni kanssa elokuvan.

Ihan tavallisen kasarifilmin

jossa kaksi kyttää pyörii machoina jossain isossa

kaupungissa.

Se ei antanut minulle yhtään mitään, joten

päätin että en halua enää tuhlata siihen aikaani.

En halua nähdä kakkosta tai kolmosta, vaikka

yleissivistäviin elookuvafriikkien

keskustelunaiheisiin voisi kuulua kyseisten sankareiden

matkiminen.

Valitsen huolellisesti mitä ajallani teen.

Se on antoisaa, koska silloin usein huomaa tekevänsä

asioita mistä todella nauttii.

Tänään sain keskustella rakkaan ystäväni kanssa oopperan

saloista, nauraa sille, miten nuorena harrastuksenamme oli

kuulemamme perusteella säveltäjän sijaan

arvailla kuka johti orkesteria.

Näillä ilon pilkahduksilla ja minulle merkityksellisillä

keskusteluilla saan voimia arkeeni.

Ps. 19/1 2014 täytin 4 kk!

Toisin sanoen, luuydinsiirrostani on 4 kk aikaa ja uusi

immuunisuojani kasvaa pikkuhiljaa - still going strong -

ja niin kiitollinen siitä!

Nähdään taas!

-Smoothielli-

33. Vaivu itsesääliin

Uskon, että ripaus itsesääliä jossain vaiheessa

prosessia on jopa hyväksi!

Lillu siellä aikasi,

saa joltakin potku takalistolle,

ja tule takaisin elävien kirjoihin.

Kaikkien tunteiden pölyiset nurkat pölytetään

puhtaiksi ja jäljelle jää kiiltävänpuhtoiset paikat.

Itseni kohdalla syvä kiitollisuus ja rakkaus elämään

estää antamasta liikaa tunteita itsesäälille.

Minulla on yksinkertaisesti liian hyvin asiat

vaipuakseni sinne.

Palaan aina elämääni pystyssä pitäviin kulmakiviin ja

koen olevani rikas.

Jos eläisin Afganistanissa, jossa on reilut 31 000 000 ihmistä,

olisin jo todennäköisesti kuollut neljä

vuotta sitten synnyttäessäni lastamme sairaalan takapihalla

likaisen sermin takana. Maassa on 2000 kätilöä ja

joka viideskymmenes synnyttäjä kuoli vielä vuonna 2011.

Jos taas olisin asunut Amerikassa sairastuessani, olisin

varmaankin kuollut siihen, että en olisi ottanut itselleni

kunnon vakuutuksia – otetaan ne sitten kun tullaan vanhemmiksi!

Elämäni olisi hitaasti valunut ulos minusta, koska en olisi

kirjoittanut nimeäni oikeisiin papereihin.

Tai jos olisin afrikkalainen -

luuydinluovuttajaa ei olisi ehkä ollenkaan löytynyt.

Luovuttajia on vaikeata löytää maista, jossa verisairaudet ovat

yleisiä ja joissa terveydenhuollon taso on vasta nousemassa.

Mutta – nyt elän missä elän – Ruotsisa tällä hetkellä ja hoitoni

eivät maksa minulle muuta kuin taistelutahtoni ja voimani.

En ikinä ehdi maksaa veroillani takaisin sitä, mitä olen saanut.

Vain syövän saaminen remissioon maksoi n. 50 000 euroa.

Luuydinsiirron kaikkine kuluineen sanotaan maksavan 300 000 euroa.

Joten – minulla on kaikki syyt olla kitisemättä ja

yrittää vain löytää itsestäni taas se, millä

mennään eteenpäin.

Juuri tällä hetkellä silmissäni pyörivät eurot

ja dollarit aivan yhtä paljon kuin teidänkin.

Hups, minähän olen lähes puolen miljoonan dollarin tyttö.

Tässähän pitää kohta alkaa keksiä tapoja antaa takaisin

jollain tavalla…

Juttujeni juuria:

Afganistan:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Afganistan#Terveystilanne_2011

USA:

http://fi.wikipedia.org/wiki/Terveydenhuolto_Yhdysvalloissa#Kalliimmat_l.C3.A4.C3.A4kkeet

Afrikka:

http://www.sabmr.co.za/

Rahat:

http://www.valuta.se/

Nähdään taas!

-Smoothielli-

30. Nauti hetkistä

Tommy Tabermannia lainaten:

"Lennä, lennä
hetken tulinen lintu
Tee pesä pilvien väliin
Sitä se onni on,
ettei hetkeen katso taakseen
eikä eteen."

Tommy Tabermann


Yksi suurimmista taidoista, joita pieni ihminen
voi harjoittaa, on hetkessä eläminen.
Välillä aivan valtavan haasteellista, mutta olen
jotenkin tajunnut, että se on ainoa tapa selvitä
tästä touhusta. Aika menee eteenpäin, se ei pysähdy,
vaikka se siltä välillä tuntuukin - ja ainoa tapa
hengailla elämässään mukana on uskaltaa elää sitä.

Juuri nyt.

Kaikki hetket, päivät ja kaudet, eivät ole nautittavia.
Mutta Hetki voi olla hyvinkin lyhyt ja ohimenevä,
kun siitä on nauttinut ja voimat ovat kasvaneet.

Itse olen nauttinut 3 kk luuydinsirron jälkeisestä
elämästä.

Viime viikolla minulle tehtiin (toivottavasti) viimeinen
luuydinkoe ja lääkärin kysyessä koetta tehdessään,
että miltä tuntuu, vastasin: "Tää on aika kivaa!"
Kivan siitä teki pienen pieni toivo siitä, että se olisi
kohdallani viimeinen ja olisin jonain päivänä terve ja
luuydin vähemmän kiinnostava.

Kaksi viikkoa sitten minulta otettiin pois CVK,
keskuslaskimokatetri ja haavojen parannuttua
pääsin ensimmäistä kertaa kolmeen kuukauteen kylpemään!

Voi sitä onnen ja vaahdon määrää!
(Ruotsissa ei ole saunoja muissa kuin suomalaisten rakentamissa
omakotitaloissa...)

Nautin pienistä hetkistä pikkuisen palleromme kanssa, joka
täyttää 4 vuotta vuoden alussa. Miten aika vierähtääkään.

Siitä, miten hiukseni ovat alkaneet kasvaa - nyt jo sentin
pituinen tynkä päässä.
Tyttömme hieroo päätäni ja sanoo:
- Hyvä hyvä, se jatsaa tasvaa!

Elämä ei ole aina nautittavaa,
joskus tökkii maan  perusteellisesti.

Limakalvoillani riehuva solujenvälinen taisto (hylkimisreaktiota),
joka johtaa erilaisiin oireisiin: makuaistin muuttumiseen,
suussa valkoinen peite, aivan kuin virkattua pitsiliinaa nieluun saakka,
ja muut asiat eivät nyt ole ehkä maailman superhauskimpia juttuja -
mutta minulle tärkeitä merkkejä siitä - että ELÄN!

Tuskin enää edes muistan, miltä arki, jossa päänsärky oli rasittavin
fyysinen oire, tuntui.

Joten - sitä ei taas voi muuta kuin yrittää tehdä parhaansa ja antaa
mennä elämän mukana, minne ikinä se viekään.

Pentti Hietanen on osa lapsuuteni musiikkimuistoja kesäisiltä
oopperajuhlilta ja valitsin sanojen vuoksi hänen laulamaan laulun,
Paljon sanomatta jää.



Paljon sanomatta jää
Musiikki & Sanoitus: Jukka Kuoppamäki

"Paljon sanomatta jää, kun harvoin tavataan, mitä kaikkea mä yksin mietinkään.
Kiire on, me tuskin katsein toista kosketaan, voi jos ajan saisi kerran riittämään!
Liian nopeasti kaikki aina ohi on, sinä lähdet, yksin jään, onneton.
Yhden päivän kokonaan sinun kanssasi jos saan, mitään muuta niin toivo mä en.
Sanat hellät kaikki nuo takaisin mä kutsun luo, kaikki nuo, joita toistan kaivaten.

Sua ajattelen usein, kun en unta saa, mitä kaikkea sun kanssas tekisin.
Vaan kun saavut, eroa jo pelkään tulevaa, osaa olla en mä niinkuin halusin.
Tuskin tuntea sut hetken ehdin lähelläin, kun jo poissa olet taas, ystäväin.
Yhden viikon kokonaan sinun kanssasi jos saan, mitään muuta niin toivo mä en.
Sanat hellät kaikki nuo takaisin mä kutsun luo, kaikki nuo, joita toistan kaivaten.

Milloin sanoin sulle, että sua rakastan? Liian kauan siitä taas vaikenin.
Milloin viimeksi mä kerroin, kuinka odotan kerta kerran jälkeen sua takaisin?
Milloin puhuin sulle siitä, miten tärkeää sinun kanssasi on elää elämää?
Yhden vuoden kokonaan sinun kanssasi jos saan, mitään muuta niin toivo mä en.
Sanat hellät kaikki nuo takaisin mä kutsun luo, kaikki nuo, joita toistan kaivaten.

Yhden koko elämän tämän toivon kestävän, mitään muuta niin toivo mä en.
Sanat hellät kaikki nuo aina tulla voisi luo, sanat nuo, sanat rakkauden."


Nähdään taas!
 
-Smoothielli-

29. Musiikki: Hanki tunnari, osa 1

Musiikin voima.
Valtava.
Ratkaiseva.

Taistelutahtoon,
tai tahdottomuuteen vaikuttava.

Taiteenlajeista tutkituin.

Siskoni ollessa mukanani sairaalassa saadessani
luuydinsiirron, aloitti hän päivämme aina soittamalla
korvaani Kuningasidean - Enemmän duoo ku sooloo.

Joka aamu.
Puhelimeni kautta.

Loppukuusta alkoi gigat loppumaan liittymästä ja
lataaminen kävi hitaammaksi ja hitaammaksi ja
jännättiin että kuullaanko edes alkusäveliä.
Jollain kummalla saatiin aina kuultua seuraavat sanat,
juuri riittävät selvittämään uuden päivän haasteet:

"Sisko älä luovuta vielä
Me ollaan vihdoin oikeella tiellä
Matka on pitkä ja kivinen
Mutta älä pelkää
Mä otan sut vaikka reppuselkään
Ja puolet sun huolistasi kannan
Säkin tekisit mulle niin
Älä luovuta vielä
Älä anna uskoasi ihmisiin
Vielä tulee muutokset murheisiin."


Välillä laulu itketti,
välillä nauratti,
mutta eniten se puistatti nyrkkiä syövälle,
potki luuytimen uutta alkua vauhtiin ja
kasvatti rakkautta elämään.


Olen saanut tässä matkan varrella arvokkaita tunnareita
lahjaksi päähäni soimaan ja haluan omistaa musiikille
kokonaisen alalajin ja pysähtyä kunnioittamaan sitä
osasyyllisenä siihen, että olen täällä kirjoittelemassa...


Nähdään taas!


- Smoothielli -


ps. Ja tuossa alhaalla liitettynä
Kuningasidea, Enemmän duoo ku sooloo

28. Elämän pienistä iloista

Ei, en ole kokenut minkään maailman herätystä sen suhteen, että:

"Oooo, kyllä olen tyhmä kun en ole arvostanut elämää ennen tätä" tai

"Tästä eteenpäin nautin jokaisesta pienestä hetkestä" tai

"En enää ikinä valita pikkuasioista".

Olen ollut hyvin kiitollinen elämästäni, siitä että löysin rinnalleni ihmisen elämää jakamaan, sain maailman kauneimman tyttären joka saa sydämeni sekä repeämään ilosta, onnesta, ylpeydestä että huolesta yhtä aikaa.

Olen kiitollinen siitä, että elämän heittäessä minut Ruotsiin, olen oppinut puhumaan ruotsia niin että sain töitä.

Ihan lapsellisen paljon siitä että kerran yhden halpakaupan alennusmyynnistä löysin korun joka on Aina kaulassani tiukoissa tilanteissa.

Siitä miten kaikesta on aina selvitty,
miten elämä on kantanut vaikeuksien yli.

Herätykseni koin 12-vuotiaana kun sisareni sairastui vakavasti ja sitä seuranneiden vuosien aikana omaisen avuttomassa roolissa rustasin sieluuni sanoja ja selviytymiskeinoja aiheista, joista muut tekisivät vuosien jälkeen sisustustauluja koteihinsa.

Kyse ei ole siitä, että olisi joskus ottanut terveyden itsestäänselvyytenä.

Kyse on ennemminkin siitä, että sitä ei kuitenkaan millään voinut kuvitella, miten nopeasti ja miten vähällä elämän - ihan koko elämän - voisi menettää.

Miten pieni virhe systeemissä pilaa koko homman.

Siinä vaiheessa sitä vaan nöyränä tyttönä
toivottaa tervetulleeksi tunteet, jotka astuvat esiin sielun sopukoista, tuntiessaan miten keho pettää, heikkenee, arvot laskevat - voimat vähenevät:
viha ja pettymys siitä, että elämä jäisikin näin lyhyeksi.

Miten en saisikaan nauttia elämän pienistä iloista, tyttäreni kasvun seuraamisesta, hetkistä mieheni kanssa, aamukahvista, pehmoisista villasukista.

Pianonsoitosta, kynttilänsytyttämisestä - kaikesta siitä kauniista josta elämä koostuu.

Nautin edelleen syksyn pimeydestä, myrskytuulista, välillä kokemistani kehollisista epämukavuuksista - juuri tällä hetkellä ne ovat merkkeinä siitä että elän.

Kaksi viikkoa jäljellä luuydinsiirron jälkeiseen 3 kk kontrolliin.

Se tarkoittaa käytännössä sitä, että 1/4 vuodesta on takanapäin, selvitettynä ja elossa.

Se on yksi suurimmista iloni aiheista tällä hetkellä! Sen lisäksi, että olen voimistunut niin hyvin, että jaksan viettää paljon aikaa tylleröni kanssa.

Ne täyttävät sydämeni ilolla ja hyvät energiat kehossa eivät varmasti koskaan ole haitaksi!

Kaikkea kaunista ja hyvää Sinulle juuri tähän hetkeen toivoen...


...nähdään taas!


-Smoothielli-

21. Elämän Nälkä

Elämän nälkä.

Kyltymätön.

Sille ei porkkanat tai kermat kelpaa,

se vähät välittää laihdutuskuureista,

lääkärien määrämistä dieettiohjeista.

Se pienikin voi olla,

mutta moninkertaistaa voimansa

saadessaan vastakaikua.

Se eteenpäin kiskoo ja vie.

Jos sen itse unohtaa,

on onneksi olemassa sisko joka

lähettää linkin Pave Maijasen siitä

tekemään lauluun – miten joskus sanat

kolahtaa oikeaan paikkaan?

Ihan jokainen?

 ”tää niitä aamuja on kun en tiedä
kannattaako nousta vai jäädä
vetää peitto yli pään
ja hautautua alle kivisen kuoren
aamuyössä sydän yksin lyö
eikä pääse läpi surujen vuoren
pelko pimeyttä pitkin liikkuu
tuntuu niinkuin päivää ei tulisikaan

ja silloin kuin henkäys aamutuulen
jokin täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimeinkin herättää

elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä
minut pystyyn kiskaisee
elämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä
mua eteenpäin rohkaisee
 

verhot sivuun liukuu ja katson
kuinka valo pois työntää varjon
joka sieluni yöhön kietoi
vaikka irti siitä päästä tahdoin
kun olin maahan lyöty eikä kukaan
voinut yli syvän virran mua kantaa
elämä välissä taivaan ja maan
elämä syksyyni valonsa tuo

ja silloin kuin henkäys aamutuulen
jokin täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimein herättää

elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä
minut pystyyn kiskaisee
elämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä
mua eteenpäin rohkaisee

elämän nälkä

eteenpäin rohkaisee”

En voi muuta kuin nöyränä todeta, että yksi suurimmista

syistä, että olen selviytynyt elossa liittyy juuri tähän

nälkään. Siitä on yhdessä isona perheyhteisönä, ystävien

ja kaikkien osallisten tuella pidetty hyvää huolta.

 

Nähdään taas, vatsassa kurisee!

 

-Smoothielli-

Kotona taas

Olen käynyt blogin hallintapaneelissa välillä ja näen,

että sivujani avataan noin sata kertaa joka päivä.

Monet lukijoistani varmasti mielessään miettineet,

miksi uusia tekstejä ei tule,

onko kirjoittaja vain väliaikaisesti väsähtänyt, onko

jotain tapahtunut, mitä jos tänne ei tulisikaan enää

uutta tekstiä – mistä tietäisin, keneltä kysyisin?

Yksi sosiaalisen median ongelmista.

Ei hätää, minulla on varasuunnitelma, joten jos

jotain peruuttamatonta joskus tapahtuisi, tulisi siitä

tänne ilmoitus. Olen järjestänyt asiat niin.

Tunnen siis teistä vastuuta ja olette arvokkaita -

minulle olette muutakin kuin vain klikkauksia.

Avaatte sivuni, koska haluatte olla mukana ja

välitätte. Ja siksi minulla on ollut välillä jopa

surua sydämessä, että en ole pystynyt mitään

kirjoittamaan.

Kaikki on mennyt hyvin.

Olin eristyksissä, sain uudet solut ja prosessi uuden

immuunisuojan kasvattelemiseen on alkanut. 

Ihmeellistä lääkettä löytyy jokaiseen vaivaan,

ja lääkkeestä johtuvaan sivuvaikutukseen, 

joten keho ja mieli ovat olleet koetuksella.

Kaiken kruunasi kuitenkin ensimmäinen sairaalassakäynti

poliklinikalla viime perjantaina, jossa tapaamani lääkäri

aloittaa tapaamisen sanomalla:

”Et ole koskaan tavannut minua, 

mutta minä tiedän sinusta kaiken.”

Alkoipa hyvin, ajattelen mielessäni, ja en jaksa edes pöyristyä

moisesta sosiaalisesta kyvyttömyydestä. Olen hänelle vain

verikokeiden tuloksia ja tunnen intuitiivisesti, 

että niinä tulen hänelle pysymään.

Ruutuaan tuijottaen lääkäri alkaa kertomaan 

vaaroista ja uhkakuvista, joita nyt on edessä 

ja tunnen loppujenkin ilmanripposten pihisevän pallostani ulos.

Riski saada akuutti leukemia takaisin luuydinsiirrosta huolimatta

on suurin pelko ja jos se tulisi ensimmäisen 6 kk aikana,

ei mikään lääke auta.

Ollaan siis ruudussa nolla, taas kerran.

Onko koko kesän taistelu taisteltu turhaan? 

Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, miten sanat

läimäistiin kasvoilleni sellaisella vauhdilla että lensin

kanveesiin ja sinne jäin.

Lähetin sisarelleni viestin.

Sieltä tuli saman tien:

”Älä anna lääkäreiden pelon tarttua sinuun,

pelkäämällä tässä touhussa ei olisi tullut

kuin sokeita kissanpoikia.”

Se helpotti.

Mietin asioita pari päivää.

Eivät muuttuneet paremmaksi.

Soitin äidilleni.

Jopas muuttuivat paremmaksi.

Taisivat kaikki rakkaassa äidissäni olevat energiat

siirtyä minuun, niin paljon sain siitä puhelusta taas

voimaa ja rohkeutta jaksaa elää eteenpäin.

Tänään sain tavata eri lääkärin ja hänen maailmassaan

sairauden takaisinsaaminen kuuluu potilaalle

informoitaviin asioihin, mutta ei mitään mitä kannattaa

jäädä sen enempää miettimään.

Hän oli niin toiverikas ja valoi uskoa elämään ja

kutkutteli taas esille sitä toivoa ja iloa ja elämää,

joka sisälläni oikeasti on.

”Älä mieti liikaa tulevaa, vaan katso taaksepäin ja näe

se, miten hyvin kaikki on mennyt tähän saakka.”

Sen aion tehdä – myös teidän kanssanne nyt!

Kaunista syksyistä päivää teille kaikille täältä toivottelee

nainen, jota on pyöritelty 95 asteen valkopyykissä

rummutettu rutikuivana vielä kuivausrummussa,

mutta joka taas kerää rohkeuden rippeensä

ja jatkaa matkaansa eteenpäin - elävänä!

Nähdään taas!

-Smoothielli-

18. Siedä hetkiä

"Minun mieleni on niin kummallinen,
kuin meri kuutamolla.
En tahtois ma touhuun ihmisten,
en tahtoisi yksin olla."

Eino Leinon sanat pyörivät mielessäni.

Kehossani jylläävä solujenvälinen sisällissota asettaa uusia vaateita hetkistä selviämiselle.

Ollakko vai eikö olla, vai ollakko sittenkin?

Jatkan hengittelyä ja epämääräistä henkistä ja fyysistä tassuttelua.

Tarvitsen päämäärän.
Tarvitsen suunnan.

Haen katseellani virikkeitä.
Aurinko.

Kävelen ikkunalle.
Hengitän valoa ja lämpöä itseeni ikkunaruudun läpi. Karkoitan suruisat ajatukset siitä, että joudun olla ikkunan tällä puolella, enkä pääse ulos lämmöstä nauttimaan.

Hetki on voitettu.
Kohti seuraavaa.

Olipa sinun hetkesi sisäisiä, ulkoisia, sinusta johtuvia tai johtumattomia - ota ne yksi kerrallaan.
Yksi.
Kerrallaan.

Nähdään taas!

-Smoothielli-