Rutiineista kiinnipitäminen sairauden kohdatessa
on erityisen tärkeätä, jos perheessä on lapsi.
Muistan alkuaikojen rytinöitä.
Kaikki muuttui niin kovalla vauhdilla ja
voimakkuudella.
Rakas perheeni riensi Suomesta pyörittämään
käytännönasioita.
Itse makasin ronnanraatona.
Mieheni sukkuloi töiden ja kodin ja sairaalan väliä.
Mitä teki tyttäremme?
Jatkoi hoidossa käyntiä siitä huolimatta että koti
vilisi tätiä ja mummua ja pappaa.
Pidimme yhtenä tärkeimmistä asioista sen,
että hänen elämässään pysyisivät turvallisuutta edustavat kiintopisteet:
samassa rapussa asuva perhepäivähoitaja, jossa hän
saa olla lapsi, leikkiä ikäistensä kanssa, syödä tuttua ruokaa.
Bonuksena oli se, että joku rakkaista tädeistä tai mummu tai pappa
haki aikaisemmin kotiin.
Olimme rehellisiä kertoessamme, että olin saanut pahan sairauden.
Se ei näkynyt, mutta se oli mamman sisällä.
Tilanteen ollessa kriittisimmillään, lääkärit kehoittivat meitä
valmistamaan tyttöämme siihen, että voin jopa kuolla.
Olimme rehellisiä, suoria mutta yksinkertaisia
kommunikoidessamme hänen kanssaan,
sekä pahassa että hyvässä.
Yritimme korostaa ja valaa sitä luottamusta,
johon me aikuisetkin nojauduimme:
toivoon siitä, että lääkkeet auttaisivat
ja uskoon siitä, että paranisin!
Pidimme tietoisena mielessä kodissa vallitsevan tunnelman
tärkeyden: taistelutahto, voima ja positiivisuus oli käsinkosketeltavaa.
Sitä olisi voinut jopa kutsua ylimiehitetyksi taistelutantereeksi,
jossa jokaisella oli oma tehtävänsä.
Saimme paljon tukea ja siksi onnistuimme.
Ympärillämme oli ihmisiä, jotka taistelivat kanssamme ja eivät
antaneet pelon, ahdistuksen ja negatiivisten näkymien raskauttaa
tunnelmaa.
Miten tyttäremme on selvinnyt?
Öiset painajaiset ja keskustelut siitä,
että "äiti lähti autolla metsään eikä enää tullut tataisin",
ovat vähentyneet.
Saan joka päivä halauksen ja pusun, ja hän sanoo:
"minä olen niin iloinen siitä että sinä elät".
Lapset, joiden elämässä tapahtuu vakavia asioita,
eivät seuraa tavallisen kehityspsykologian kaavioita.
Uskon, että oikean tuen avulla lapset voivat kuitenkin
selvitä tiukoistakin paikoista.
Elämä taas jälleen hatarilla oksillaan kantaa ja
haluamme tyttömmekin tuntevan sen.
Kun hän sanoo minulle:
"Minä olen niin iloinen siitä että sinä elät."
Vastaan hänelle:
"Ja minä olen niin iloinen siitä, että sinä elät!"
Minulla on myös monta muuta ihmistä elämässäni,
jonka elämästä olen kiitollinen ja iloinen.
Tuntekaa se sydämessänne.
Nähdään taas!
-Smoothielli-
