22. Ajattele positiivisesti

Kyllä, täytyy myöntää, että mieleni

positiivisena pysyminen on takuulla

yksi niistä monista tekijöistä, joka

on auttanut minua selviämään syksyyn

saakka. 

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi 

itkenyt tai ollut pohjattoman surullinen ja 

rehellisesti sanottuna olen sitä jollain tasolla

koko ajan. Tietyt asiat ovat kipeämpiä hyväksyä kuin

toiset ja uskon ajan ja avun kanssa selviäväni niistä. 

Käytännössä positiivinen ajatteluni voi olla 

seuraavanlaista mielikuvaharjoittelua.

Muistin juuri jonkun viisaan sanat,

”ei niin pahaa, ettei hyvääkin”.

Hmmm…

Mitähän hyvää voisin löytää välillä pahaltakin

tuntuvasta arjestani?

Voitte vain kuvitella kun ajatuksenjuoksuni

lähti pinkomaan aikamoista vauhtia ja

loppupeleissä nauratti niin, että tunsin

pakkoa tulla kirjoittamaan ajatukseni ennen kuin

ne unohtuvat.

Voin myöskin kuvitella, miten brutaaleilta ne

saattavat teistä tuntua JA miten kaukaisilta ne

tuntuvat ehkä parin vuoden päästä itselleni,

niin ainakin toivon.

Hiusten lähtemisestä:

Miten raikkaalta tuulenvire ja pyörteet tuntuvatkin – sisätiloissa!

Jos en olisi tiputtanut hiuksiani, tuskin olisin koskaan tajunnut

miten paljon ne lämmittävät ja miten hyvä ilmastointi meidän

vessassa on. Tai miten paljon nopeammin vesi valuu suoraan

silmien sisään suihkussa, kun hiukset eivät ole pisaroita

pidättelemässä.

Lääkkeiden ottamisesta:

Kasa pillereitä aamulla ja illalla – mutta onneksi ei montaa kertaa

päivässä, sitähän joutuisi ihan kokopäivätyöläiseksi sairaaksi jos

vaikka pitäisi kolme kertaa päivässä ottaa! Eli – pääsen aika

vähällä…

Elämästä lääkärikäyntien välillä:

(tämä on ollut sellainen kova pähkinä purtavaksi minulle,

sitä kun tuntee olonsa aika vainoharhaiseksi välillä kaikkine

tuntemuksineen ja seuraaviin kokeidenottoihin vielä, äh, vain

6 päivää, 23 tuntia, 45 minuuttia…)

Eipähän tarvitse ilmoittautua Reality Showiin kun jännitystä

ja vaarallisia käänteitä riittää ihan omasta takaa.

Aikaisista vaihdevuosien merkeistä:

Tämä on sinänsä nyt sitten hyvin surullinen asia, joten

en tiedä onko siinä mitään hyvää.

No, ehkä se, että voin ymmärtää paremmin kaikkia

keski-ikäisiä naisia, kun on itse kokenut sen, miten ahtaalta tuntuu

kun hiki pukkaa päälle vaikka ei tee mitään ja

miten hiki pukkaa vielä enemmän päälle,

vaikka tekisi vain vähän…

Mutta mieluummin vaihdevuodet elossa, kuin uudelleen

puhjennut leukemia ja haudassa.

 
Unohtelusta ja hajamielisyydestä: 

Alan jo tottua seuraavaan kysymykseen:

”Etkö muista että kerroin tämän?”

Tai toteamukseen:

”Me sovittiin tämä viikko sitten…”

Elämä on välillä hyvin jännää kun ei muista kaikkia asioita!

On todennäköisesti tapahtunut niin paljon kaikenlaista,

että en vain jaksa muistaa kaikkea ”irtosälää”.

Esimerkki.
Pyydän miestäni etsimään numeron paikalliseen Kelaan,

muistan että sieltä oli soitettu ja pyydetty ottamaan yhteyttä.

Yhtäkkiä, viikko siirron jälkeen muistan, että voihan nenä,

sinnehän pitää soittaa.

Numero löytyy, mutta yhteyshenkilöni ei ole paikan päällä,

joten pedagogisesti kerron nimeni, henkilötunnukseni,

puhelinnumeroni ja ilmiselvästi liian pitkän selityksen siitä,

miten olin unohtanut soittaa ja kuvauksen nykytilanteestani.

Vastaaja-aparaatista kuuluu piiip ja naisääni,

joka sanoo: ”Jätä viesti äänimerkin jälkeen”.

Mitä ihmettä – tallentuiko se edellinen viesti vai ei?

Alusta kuitenkin taas aloitan ja tässä viestissä en sitten näköjään

kyennytkään olemaan yhtä pedagoginen.

Saan nimittäin puhelinvastaajaani seuraavan viestin:
"Hei, Johan täältä (paikallisesta Kelasta) Försäkringskassasta!

Minulle oli joku henkilö (olin siis unohtanut kertoa nimeni)

jättänyt sinun henkilötunnuksen (senhän jouduin muutenkin toistaa

monta kertaa päivässä eri kokeidenotoissa sairaalassa,

tässä vaiheessa näköjään tärkeämpi kuin nimeni)

ja puhelinnumeron, joten oletan että soittaja olit sinä (häpeää)."

Sitten tulee paras.

"Joo, ei minulla ole mitään kysymyksiä,

me käytiin kaikki asiat läpi viime keskiviikkona (päivää ennen siirtoa)

kun soitit (what! Minäkö!!!)

ja kaikki on kunnossa (kappas kehveliä – mitäköhän me ollaan sovittu!?).

Jos sinulla ei ole mitään kysyttävää niin kaikki on kunnossa.

Mutta älä epäröi soittaa jos haluat jutella tai kysyä jotain

(toisin sanoen kun näytät olevan noin sekavassa kunnossa

niin voisi olla parasta kertoa sinulle mistä me ollaan puhuttu). "


Mutta näköjään henkilötunnukseni ja puhelinnumeroni vielä muistan –

tadaa – jotain hyvää!

Ja minä sain ainakin makeat naurut tuosta – joten mikäs siinä –

katselemalla tylsiltäkin tuntuvia asioita uusin silmin voi saada ainakin

omat hyvänolon hormonit hetkeksi aikaa jylläämään – ja sehän voi

riittää juuri siihen hetkeen!

Nähdään taas!

-Smoothielli-

21. Elämän Nälkä

Elämän nälkä.

Kyltymätön.

Sille ei porkkanat tai kermat kelpaa,

se vähät välittää laihdutuskuureista,

lääkärien määrämistä dieettiohjeista.

Se pienikin voi olla,

mutta moninkertaistaa voimansa

saadessaan vastakaikua.

Se eteenpäin kiskoo ja vie.

Jos sen itse unohtaa,

on onneksi olemassa sisko joka

lähettää linkin Pave Maijasen siitä

tekemään lauluun – miten joskus sanat

kolahtaa oikeaan paikkaan?

Ihan jokainen?

 ”tää niitä aamuja on kun en tiedä
kannattaako nousta vai jäädä
vetää peitto yli pään
ja hautautua alle kivisen kuoren
aamuyössä sydän yksin lyö
eikä pääse läpi surujen vuoren
pelko pimeyttä pitkin liikkuu
tuntuu niinkuin päivää ei tulisikaan

ja silloin kuin henkäys aamutuulen
jokin täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimeinkin herättää

elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä
minut pystyyn kiskaisee
elämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä
mua eteenpäin rohkaisee
 

verhot sivuun liukuu ja katson
kuinka valo pois työntää varjon
joka sieluni yöhön kietoi
vaikka irti siitä päästä tahdoin
kun olin maahan lyöty eikä kukaan
voinut yli syvän virran mua kantaa
elämä välissä taivaan ja maan
elämä syksyyni valonsa tuo

ja silloin kuin henkäys aamutuulen
jokin täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimein herättää

elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä
minut pystyyn kiskaisee
elämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä
mua eteenpäin rohkaisee

elämän nälkä

eteenpäin rohkaisee”

En voi muuta kuin nöyränä todeta, että yksi suurimmista

syistä, että olen selviytynyt elossa liittyy juuri tähän

nälkään. Siitä on yhdessä isona perheyhteisönä, ystävien

ja kaikkien osallisten tuella pidetty hyvää huolta.

 

Nähdään taas, vatsassa kurisee!

 

-Smoothielli-

10 000 raja rikki!

Juhlallista!

Haluan kuitenkin muistuttaa, että 10 000
klikkausta ei ole sama kuin 10 000 ihmistä.
Yksi ja sama henkilö voi sivuillani käydessään
jättää jälkeensä monta klikkausta - jokaisen
uuden sivun auetessa laskuri liikahtaa.

Mutta -
10 000 kertaa sivuja on käännelty ja sitä
vähän jopa ihmeissäni ajattelen.

Ketä kiinnostaa lukea ajatuksiani?
Saako niistä mitään irti?
Kuka olet, joka palan matkaa kanssani kuljet
ja mitä Sinä käyt läpi elämässäsi juuri tällä
hetkellä?

Kirjoitusteni saama huomio on yllättänyt.
Älkää silti tunteko pakkoa esittäytyä minulle,
olette kaikki edelleen ja lämpimästi tervetulleita
lukemaan juttujani jättämättä jälkeäkään.

Sen vain sanon, että elämä on muuttunut ihmeelliseksi
tekniikan avulla.

20 vuotta sitten juttuni olisivat jääneet kansien väliin
yöpöydälleni tyttäreni aikuisena luettavaksi.


Elämän ihmeitä ihmetellen jatkukoot matkamme
kohti hetkiä, joista aina jotenkin selvitään.

Yksin tai yhdessä.
Mieluiten yhdessä.



Nähdään taas!

-Smoothielli-

Kotona taas

Olen käynyt blogin hallintapaneelissa välillä ja näen,

että sivujani avataan noin sata kertaa joka päivä.

Monet lukijoistani varmasti mielessään miettineet,

miksi uusia tekstejä ei tule,

onko kirjoittaja vain väliaikaisesti väsähtänyt, onko

jotain tapahtunut, mitä jos tänne ei tulisikaan enää

uutta tekstiä – mistä tietäisin, keneltä kysyisin?

Yksi sosiaalisen median ongelmista.

Ei hätää, minulla on varasuunnitelma, joten jos

jotain peruuttamatonta joskus tapahtuisi, tulisi siitä

tänne ilmoitus. Olen järjestänyt asiat niin.

Tunnen siis teistä vastuuta ja olette arvokkaita -

minulle olette muutakin kuin vain klikkauksia.

Avaatte sivuni, koska haluatte olla mukana ja

välitätte. Ja siksi minulla on ollut välillä jopa

surua sydämessä, että en ole pystynyt mitään

kirjoittamaan.

Kaikki on mennyt hyvin.

Olin eristyksissä, sain uudet solut ja prosessi uuden

immuunisuojan kasvattelemiseen on alkanut. 

Ihmeellistä lääkettä löytyy jokaiseen vaivaan,

ja lääkkeestä johtuvaan sivuvaikutukseen, 

joten keho ja mieli ovat olleet koetuksella.

Kaiken kruunasi kuitenkin ensimmäinen sairaalassakäynti

poliklinikalla viime perjantaina, jossa tapaamani lääkäri

aloittaa tapaamisen sanomalla:

”Et ole koskaan tavannut minua, 

mutta minä tiedän sinusta kaiken.”

Alkoipa hyvin, ajattelen mielessäni, ja en jaksa edes pöyristyä

moisesta sosiaalisesta kyvyttömyydestä. Olen hänelle vain

verikokeiden tuloksia ja tunnen intuitiivisesti, 

että niinä tulen hänelle pysymään.

Ruutuaan tuijottaen lääkäri alkaa kertomaan 

vaaroista ja uhkakuvista, joita nyt on edessä 

ja tunnen loppujenkin ilmanripposten pihisevän pallostani ulos.

Riski saada akuutti leukemia takaisin luuydinsiirrosta huolimatta

on suurin pelko ja jos se tulisi ensimmäisen 6 kk aikana,

ei mikään lääke auta.

Ollaan siis ruudussa nolla, taas kerran.

Onko koko kesän taistelu taisteltu turhaan? 

Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, miten sanat

läimäistiin kasvoilleni sellaisella vauhdilla että lensin

kanveesiin ja sinne jäin.

Lähetin sisarelleni viestin.

Sieltä tuli saman tien:

”Älä anna lääkäreiden pelon tarttua sinuun,

pelkäämällä tässä touhussa ei olisi tullut

kuin sokeita kissanpoikia.”

Se helpotti.

Mietin asioita pari päivää.

Eivät muuttuneet paremmaksi.

Soitin äidilleni.

Jopas muuttuivat paremmaksi.

Taisivat kaikki rakkaassa äidissäni olevat energiat

siirtyä minuun, niin paljon sain siitä puhelusta taas

voimaa ja rohkeutta jaksaa elää eteenpäin.

Tänään sain tavata eri lääkärin ja hänen maailmassaan

sairauden takaisinsaaminen kuuluu potilaalle

informoitaviin asioihin, mutta ei mitään mitä kannattaa

jäädä sen enempää miettimään.

Hän oli niin toiverikas ja valoi uskoa elämään ja

kutkutteli taas esille sitä toivoa ja iloa ja elämää,

joka sisälläni oikeasti on.

”Älä mieti liikaa tulevaa, vaan katso taaksepäin ja näe

se, miten hyvin kaikki on mennyt tähän saakka.”

Sen aion tehdä – myös teidän kanssanne nyt!

Kaunista syksyistä päivää teille kaikille täältä toivottelee

nainen, jota on pyöritelty 95 asteen valkopyykissä

rummutettu rutikuivana vielä kuivausrummussa,

mutta joka taas kerää rohkeuden rippeensä

ja jatkaa matkaansa eteenpäin - elävänä!

Nähdään taas!

-Smoothielli-