29. Musiikki: Hanki tunnari, osa 1

Musiikin voima.
Valtava.
Ratkaiseva.

Taistelutahtoon,
tai tahdottomuuteen vaikuttava.

Taiteenlajeista tutkituin.

Siskoni ollessa mukanani sairaalassa saadessani
luuydinsiirron, aloitti hän päivämme aina soittamalla
korvaani Kuningasidean - Enemmän duoo ku sooloo.

Joka aamu.
Puhelimeni kautta.

Loppukuusta alkoi gigat loppumaan liittymästä ja
lataaminen kävi hitaammaksi ja hitaammaksi ja
jännättiin että kuullaanko edes alkusäveliä.
Jollain kummalla saatiin aina kuultua seuraavat sanat,
juuri riittävät selvittämään uuden päivän haasteet:

"Sisko älä luovuta vielä
Me ollaan vihdoin oikeella tiellä
Matka on pitkä ja kivinen
Mutta älä pelkää
Mä otan sut vaikka reppuselkään
Ja puolet sun huolistasi kannan
Säkin tekisit mulle niin
Älä luovuta vielä
Älä anna uskoasi ihmisiin
Vielä tulee muutokset murheisiin."


Välillä laulu itketti,
välillä nauratti,
mutta eniten se puistatti nyrkkiä syövälle,
potki luuytimen uutta alkua vauhtiin ja
kasvatti rakkautta elämään.


Olen saanut tässä matkan varrella arvokkaita tunnareita
lahjaksi päähäni soimaan ja haluan omistaa musiikille
kokonaisen alalajin ja pysähtyä kunnioittamaan sitä
osasyyllisenä siihen, että olen täällä kirjoittelemassa...


Nähdään taas!


- Smoothielli -


ps. Ja tuossa alhaalla liitettynä
Kuningasidea, Enemmän duoo ku sooloo

28. Elämän pienistä iloista

Ei, en ole kokenut minkään maailman herätystä sen suhteen, että:

"Oooo, kyllä olen tyhmä kun en ole arvostanut elämää ennen tätä" tai

"Tästä eteenpäin nautin jokaisesta pienestä hetkestä" tai

"En enää ikinä valita pikkuasioista".

Olen ollut hyvin kiitollinen elämästäni, siitä että löysin rinnalleni ihmisen elämää jakamaan, sain maailman kauneimman tyttären joka saa sydämeni sekä repeämään ilosta, onnesta, ylpeydestä että huolesta yhtä aikaa.

Olen kiitollinen siitä, että elämän heittäessä minut Ruotsiin, olen oppinut puhumaan ruotsia niin että sain töitä.

Ihan lapsellisen paljon siitä että kerran yhden halpakaupan alennusmyynnistä löysin korun joka on Aina kaulassani tiukoissa tilanteissa.

Siitä miten kaikesta on aina selvitty,
miten elämä on kantanut vaikeuksien yli.

Herätykseni koin 12-vuotiaana kun sisareni sairastui vakavasti ja sitä seuranneiden vuosien aikana omaisen avuttomassa roolissa rustasin sieluuni sanoja ja selviytymiskeinoja aiheista, joista muut tekisivät vuosien jälkeen sisustustauluja koteihinsa.

Kyse ei ole siitä, että olisi joskus ottanut terveyden itsestäänselvyytenä.

Kyse on ennemminkin siitä, että sitä ei kuitenkaan millään voinut kuvitella, miten nopeasti ja miten vähällä elämän - ihan koko elämän - voisi menettää.

Miten pieni virhe systeemissä pilaa koko homman.

Siinä vaiheessa sitä vaan nöyränä tyttönä
toivottaa tervetulleeksi tunteet, jotka astuvat esiin sielun sopukoista, tuntiessaan miten keho pettää, heikkenee, arvot laskevat - voimat vähenevät:
viha ja pettymys siitä, että elämä jäisikin näin lyhyeksi.

Miten en saisikaan nauttia elämän pienistä iloista, tyttäreni kasvun seuraamisesta, hetkistä mieheni kanssa, aamukahvista, pehmoisista villasukista.

Pianonsoitosta, kynttilänsytyttämisestä - kaikesta siitä kauniista josta elämä koostuu.

Nautin edelleen syksyn pimeydestä, myrskytuulista, välillä kokemistani kehollisista epämukavuuksista - juuri tällä hetkellä ne ovat merkkeinä siitä että elän.

Kaksi viikkoa jäljellä luuydinsiirron jälkeiseen 3 kk kontrolliin.

Se tarkoittaa käytännössä sitä, että 1/4 vuodesta on takanapäin, selvitettynä ja elossa.

Se on yksi suurimmista iloni aiheista tällä hetkellä! Sen lisäksi, että olen voimistunut niin hyvin, että jaksan viettää paljon aikaa tylleröni kanssa.

Ne täyttävät sydämeni ilolla ja hyvät energiat kehossa eivät varmasti koskaan ole haitaksi!

Kaikkea kaunista ja hyvää Sinulle juuri tähän hetkeen toivoen...


...nähdään taas!


-Smoothielli-

14. Pese vessa

Oh-lal-laa sitä tunnetta, kun pystyy itse taas jynssätä kylpyammeen kirkkaaksi,

pytyn puhtaaksi, pölyt lattialta ja vielä puhtaan pyyhkeen roikkumaan –

voittajana on helppo tuulettaa!

Minusta on kuitenkin vielä johonkin!

En voi väittää maanneeni sängyssä ja unelmoivani vessanpesusta.

Pidin kuitenkin ensimmäisinä elpymisen merkkeinä sitä, kun

eräänä päivänä heräsi haluni kantaa korteni kekoon.

Pieniä nämä kekoni aluksi olivat ja meillä asuikin joku perheenjäsenistäni

kolme ensimmäistä kuukautta pyörittäen kaikkea elämään liittyvää.

Joten – siitä että tekee jotain, mistä ennen on selvinnyt ja josta nyt selviää

on tosi voimauttavaa ja antaa voimia selvitä seuraavaan hetkeen!

Keksi itsellesi asioita, joista olet joskus saanut iloa ja osatavoitteena

vielä luvata itsellesi selvitä siitä.

You can do it!

Nähdään taas!

-Smoothielli-

12. KIITOS - ystävien läheisyydestä

 

”On niin paljon kiittämistä.

Mistä alkaisin nyt, mistä?

Väistynyt et viereltäni,

uskollinen ystäväni.

Kuljit tuleen, kuljit veteen,

kaikkeen, mitä tuli eteen.

Kestit, vaikka paljon muuttui,

vaikka näit sen, mitä puuttui.

Jaksoit arjessa ja työssä,

juhlassa ja murheen yössä.

Katseesta jo ainoastaan

tulit puolitiehen vastaan.”

                  Anna-Mari Kaskinen

Ystävien läheisyys ja paljous on

yllättänyt.

Tavallisen arjen pyöriessä on helppo

pitää ympärillään olevia ihmisiä

komponentteina, osina, jotka kuuluvat

elämään ja eivät muutu.

Kunnes tulee se päivä, kun mikään ei enää

olisi niin kuin ennen.

Kaukanakin olevasta ystävästä voi tulla 

yhtäkkiä läheinen. 

Ihmiset ympärillämme ovat maagisella tavalla 

löytäneet paikkansa kriisitilanteessa 

ja tukeneet meitä tavoilla,

joita on vaikeata sanoiksi pukea jälkeenpäin.

 

Yritän muistella ja kuvailla tilanteita ja omistan

tämän kirjoituksen kiitoksena kaikille teille, 

jotka olette pitäneet meidät ystävinänne.

Sydämestä lähtevä kiitos Sinulle,

joka edelleen lähetät kannustavan postikortin

viikoittain.

Löysit tavan pysyä rinnallamme välimatkasta

huolimatta ja saat meidät tuntemaan alun

dramaattisuuden jälkeen, että emme ole yksin vaikka

tilanne onkin rauhoittunut.

joka kysyt perheenjäseniltämme, äideiltämme, isiltämme,

siskoiltamme, mieheltäni ja muilta läheisiltämme, 

miten he voivat. 

He ovat rinnallani tukemassa myrskyn silmässä

ja arvostavat jokaista ajatusta jonka voivat saada.

Olet sanoillasi valanut voimaa ja uskoa parantumiseeni.

Osoittamalla kiinnostustasi, olet tukenut myös minua.

Kuulen aina ketkä ovat kysyneet ja olen tuntenut,

miten tätä taistelua käydään yhteisin voimin.

joka itse ehdotit pyykinpesuapua.

Haet lakanapyykit ja pyyhkeet ja tuot puhtaana takaisin.

Tunnen oloni pahimmanlaatuiseksi Hollywood-rouvaksi

ja olen edelleen otettu ja kiitollinen oma-aloitteisuudestasi.

Organisoiminen ja tehtävien jakaminen kaikille, jotka ovat sanoneet:

”Kerro heti jos on jotain mitä voi tehdä”,

vaatii selkeästi ajattelevia aivoja ja voimia, 

jotka riittävät arjen pyöritykseen.

Siellä en ole ollut enää moniin kuukausiin.

joka lähetät kannustusviestin joka ilta.

Odotan sanojasi, ne ovat kantaneet niin monen yksinäisen

illan yli. Alussa saamamme tuki oli niin suurta ja valtavaa,

hetkenä kun itse ei vielä tajunnut mitään. Arvostan niin

sydämestäni sitä, että et ole väistynyt viereltäni nyt kun

aikaa on kulunut ja alan itse käsittelemään tapahtunutta

ja samaan aikaan käyn jokapäiväistä taistelua sairauden

kanssa.

joka halusit kirjoittaa meille postikortin.

Kortteja on tullut yli 100 tähän mennessä.

Muista, että luen niitä uudelleen ja uudelleen.

Ne merkitsevät minulle tosi paljon.

joka olet muistanut pientä tytärtämme paketeilla, värikynillä,

piirustusvihoilla, haleilla, pusuilla, ajallasi.

joka lähetät kuvia kauniista näyttelijöistä ilman hiuksia

ja sanot, että ”minua on aina kiehtoneet lyhythiuksiset naiset,

sinusta tulee vielä söpömpi kuin näistä”.

joka olet kerta toisensa jälkeen tehnyt ruokaa perheelleni ja

tuonut niitä oma-aloitteisesti pikkuisissa purkeissa.

Välillä isoissakin.

Rakkauden määrää on vaikeata olla tuntematta.

joka olet uskontokunnastasi huolimatta sanonut

muistavasi meitä rukouksissasi.

Ilman ajatuksianne ja lähettämiänne rukouksia emme olisi

tässä. Se rauha ja voima jonka olemme tunteneet, ei ole

inhimillisistä voimista lähtevää.

joka ymmärtää minua niin kuin vain Äiti voi ymmärtää.

Hyväksyt ajatukseni, sanot että se on normaalia.

Saat minut löytämään itsestäni sen, joka todella olen –

en sitä miksi sairaus välillä yrittää minua muovata.

Itket ja naurat kanssani,

et pelkää kysyä miten oikeasti voin,

etkä pelkää kuulla vastausta.

joka ylität omat pelkosi ja ajatuksesi,

otat meihin yhteyttä vain sanoaksesi,

että olet ajatellut meitä.

Olemme olleet aivan yhtä sanattomia

kuin kaikki muutkin.

joka alusta saakka sanoit, että tulisin selviämään.

Olet ollut rinnallani niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin,

vankkana tukena synkkinä iltoina ja pelottavina päivinä.

Yllä kuvailen vain pientä osaa kaikesta siitä mitä olemme kokeneet.

En voi muuta kuin sanoin yrittää kuvailla sydämessäni olevaa

kiitollisuutta ja toivoa, että ymmärrät miten suuri osa

Sinulla on ollut elämässämme ja selviämisessäni.

Selviytymiseeni tähän saakka on vaikuttanut

hyvin vahvasti kaikki se tuki ja rakkaus mitä minä ja

läheiseni olemme saaneet kohdata.

Tämänpäiväiset ajatukseni päätyvät lainaukseen

englantilaisen John Donnen runosta:

”No man is an island.”

John Donne (1572-1631)

Emme ole toisistamme riippumattomia saaria,

vaan toisistamme riippuvaisia olentoja.

Kiitos siitä, että luit loppuun saakka.

Se tuo minulle voimia jatkaa kirjoittamista

uusista tavoista selvitä silloinkin kun kaikki

näyttää menevän päinvastaiseen suuntaan.

Nähdään!

-Smoothielli-

9. Lusikka ja lautanen - hra Toivo

Näin kerran dokumentin natsien keskitysleiriltä selvinneistä.

Haastateltavana oleva kertoi tajunneensa 

mikä todella on tärkeätä elämässä.

Hänen hengissä pysymisen avainasemassa olivat lusikka ja lautanen.

Kun pieni luukku oven alareunassa aukesi, oli lautanen oltava

lähettyvillä, että saisi päivän soppa-annoksen.

Ei kauniita kattauksia, kankaisia servettejä, hopeaisia aterimia –

niitä ei tarvita säilyäkseen elossa.

Minulla on, ei nyt verrattavissa oleva, mutta samankaltainen kokemus.

Saadessani puhelun sairaalaanlähdöstä, pakkasin reppuuni mukaan tavaroita.

Muutaman sisustuslehden, pähkinöitä, banaanin, hammasharjan,

hammastahnan, deodorantin, kasvorasvat, villasukat, yöpaidan,

kulmakarvapinsetit (siellä on varmaan paljon odottelua), akkulaturin.

Ihan niin kuin olisin jonnekin hotellilomalle lähdössä. 

Kas kun en savinaamiopurkkejani kantanut mukanani.

Totuus on kuitenkin se, että mitään niistä en käyttänyt.

Muut, minulle tuntemattomat ihmiset kertoivat nyt, miten eläisin. 

Ei maailman helpoin tilanne itsenäiselle 80-lukulaiselle, 

joka itse on yleensä se, joka nostaa maahan "kaatuneita" jokapäiväisessä työssään.

Joka muutamaa päivää alle 30-kymppisenä tuntee olonsa kuolemattomaksi 

ja vielä edellisenä päivänä pakkasi laukkua seuraavan viikon Suomen-

reissua ja mummolaan lähtöä varten.

Itsemääräämisoikeuteni hävisi kokonaan – nyt minulle sanottiin missä

minun tulisi olla minäkin kellonaikoina.

Miten voisin kahdesta ruokalajista valita vähemmän inhottavan

ja miten se olisi syötävä tietyn ajan kuluessa.

Yhtäkkiä muutamalla minulle vieraalla ihmisellä oli oikeus sanoa, 

että en menisi enää töihin seuraavaan vuoteen.

Puhumattakaan kaikista kehollisista toiminnoista, jotka eivät enää

olisi pitkiin aikoihin yksityisiä.

Uudet rutiinit, uudet tavat, vanha minä ja elämä, miten sitä olin elänyt,

hävisivät kokonaan.

En saanut käyttää enää edes omaa hammasharjaani.

Tilalle vaihdettiin ultrapehmeä pieni harja,

jolla sain hieroa hampaitani ja ikeniäni varovasti.

Kasvojani en muistanut edes pestä.

Kulmakarvojen nyppimistä saisin odottaa muutaman kuukauden arvojen

taas noustessa paremmiksi.

Silloin ajattelin näkemääni dokumenttia.

Sisustuslehdet ja muu ulkoiseen liittyvä repussani

siirtyivät toiseen todellisuuteen.

Laitoin TV:n päälle ilman ääntä.

Uutisia luki nainen, joka näytti niin rauhalliselta.

Eikö se ole kuullut? Miten se voi noin iloisen näköisenä vain istua tuolla

ja esittää niin kuin mitään ei olisi tapahtunut?

Maailmalla tapahtunut kauheita.

Miten se voi olla mahdollista?

Kaikkihan on pysähtynyt!

Ei, maailma ympärilläni pyörii pyörimistään.

Vain minun maailmani pysähtyi.

Kaikki näytti hyvin synkältä aluksi ja jäljellä ei ollut paljon mitään.

Hyväksyin kuulemani ja päätin vain, että

”nyt tehdään sitten tästä ajasta parasta mitä pystytään”.

Tyhjiömäinen tila jatkui muutaman päivän.

Sisälläni oli kuitenkin heikon heikko ääni, jota oppisin vielä tarkemmin kuuntelemaan.

Sisukkuuttani ärsytti nimittäin se, että olin antamassa periksi.

Tälle heikolle äänelle tuli myöhemmin nimikin, 

herra Toivohan se siellä. 

Toivo se olikin sellainen kaveri, joka niin hiljaisella äänellä ensin hyräili,

etten sitä edes ymmärtänyt. Toivosta kuitenkin kasvoi maailmanluokan

oopperalaulaja, joka värisyttää sieluni seiniä aarioillaan.

 

Kirjoittaessani ajatuksia tänne, onkin perustana aina se toivo, joka minut

on tähän päivään saakka kantanut.

Nyt edessä on viikot ja kuukaudet, jolloin siihen luottaminen on

erityisen tärkeätä. 

Edessä erityinen mutta haasteellinen kausi, 

jonka jälkeen näemme kuinka kova tämä kehossani vieraileva nilkki on 

(lue: 4. Aineellista vihollisesi).

Toiveenani on päästä siitä kokonaan eroon.

Joten – tästä eteenpäin kirjoittelen päivä kerrallaan, fiilispohjilta 

ja jos en päivään ole mitään rustannut, johtuu se siitä, 

että kokonaisten lauseiden muodostaminen

erinäisistä syistä tuottaa liikaa hankaluuksia

ja yritän uudelleen seuraavana päivänä.

  

En tiedä, mitkä Sinun koettelemuksesi ovat, mutta olen varma

että Sinäkin taistelet.

Olivatpa ne mitä tahansa,

muista:

älä menetä toivoa.

Toivo kantaa siivillään heikoimmankin,

loistaa valona pimeimmässäkin syvyydessä ja

ei jätä Sinua, jos vain haluat sen pitää vieraanasi. 

Nähdään!

-Smoothielli-

8. Muista hengittää

Joskus nämä elämän hauraat vaiheet tekevät jopa
itsestäänselvältä tuntuvat toiminnot,
kuten hengittämisen, haasteelliseksi.

Välillä on joko itkenyt tai pelännyt niin hirveästi,

että on ollut vaikeata hengittää.

Voin kuitenkin vain todeta, että hengitys on avainasemassa

selviämisen kannalta.

Nyt en puhu vain pelkästä sisään ja uloshengityksestä,

vaan hengittämiseen keskittymisestä.

Se auttaa keskittymään johonkin täysin muuhun niin että

ikävä tai pelottava asia jää taka-alalle.

Samaan aikaan annat jännittyneelle kehollesi parasta lääkettä

mitä se voi juuri silloin saada – happea!

Jännittyneet lihakset pakotetaan rentoutumaan.

Seuraavan syvähengitysharjoittelun avulla on monet

luuydinkokeet ja muut ikävät tutkimukset menty

läpi.

Hengitystekniikkaa on siis avainasemassa stressinhallintaan,

kokeile seuraavan kerran kun matelet jo myöhästyneenä

aamuruuhkissa!

1. Vedä keuhkot täyteen ilmaa. Laske mielessäsi hitaasti kolmeen.
2. Päästä ilmat rauhallisesti ulos. Laske hitaasti mielessäsi kolmeen samalla kun pidätät hengitystä.
3. Vedä keuhkot taas täyteen ilmaa. Laske mielessäsi hitaasti kolmeen.
4. Päästä ilmat rauhallisesti ulos. Laske hitaasti mielessäsi kolmeen samalla kun pidätät hengitystä.

Päivän voimauttavien sanojen myötä toivotan teille kaikille

lukijoille ihanaa lauantaita:

”Jos haluat jotain, mitä sinulla ei ole koskaan ollut,

täytyy sinun tehdä jotain, mitä et ole koskaan tehnyt.”

Muistetaan hengittää...

Nähdään!

-Smoothielli-

6. Lue Aku Ankkaa

Pako todellisuudesta on joskus välttämätöntä.

Maailmani ollessa täysin pirstaleina, 

en pystynyt keskittymään edes sisustuslehtien selailemiseen. 

Niistä tulvi aivan liian paljon informaatiota

ylikuormitetuille aivoilleni.

Mutta voi sitä riemua, kun kiinnostukseni ja voimani muutamien

viikkojen jälkeen taas palasivat ja näin yöpöydälläni Aku Ankan

pokkarin!

Nostalgista.

Muistan lukeneeni Akua viimeksi lapsena.

Siskoni poika oli lähettänyt tädilleen sitä, minkä itse tiesi parhaimmaksi:

Taikaviitan erikoisnumeron.

(Taikaviitta on se superolento joksi Aku Ankka välillä muuttuu.)

Kyllä lapset ovat sitten neroja.

Siitä oli hyvä alkaa.

Avasin varovasti sivun ja ensimmäisenä tuli eteeni Taikaviitan

varusteluettelon. Muistan, miten mahtavalta tuntui paeta arjesta ja

naureskelin itsekseni kun kuvittelin että niitä olisi olemassa...

Alleviivasin varusteita, joita voisin ottaa sairaalaan mukaani:

- UhKa-pillerit (Unohda Kaikki - ei haittaisi yhtään)
- Pullollinen Nuijanukutussuihketta (jos alkaa käydä liian raskaaksi, voisi ottaa torkut välillä)
- KK eli KaukoKäskytin (vaikka kyllähän mulla tavallaan on se, isä osti mulle ovikellon joka soi keittiössä kun painan sitä makuuhuoneessa)
- Kiikarikiituri - lennättää katsojan linnuntietä tämän tiiraamaan kohteeseen (mä oon jo unohtanut miltä tuntuu käydä ruokakaupassa tai kävellä kadulla ja painaa suojatien nappia ilman että tarvii pelätä saavansa siitä viruksen tai bakteerin)
- TTTK eli tuiki tavallisten tavaroiden kutistaja (sopisi esim. epämiellyttävien ihmisten tapaamisiin, myös neulojen)
- Naurusuihke (kun hymy hyytyy, ei haittaisi jos voisi suihkaisemalla saada sen taas esille)
- Kättä pidempi nyrkki (ihan vaan varmuuden varalta...)

Sain välähdyksen jostain ihan muusta maailmasta ja mieleni ja kehoni sai pienen tauon

sairaudesta. Seuraavan hetken kohtaaminen olikin jo paljon helpompaa.

Joten - Aku Ankka tai joku muu ajatuksiasi pois tylsistä asioista vievä asia –

se on voimauttavaa! 

Pidä silmät auki, kuuntele itseäsi mutta älä hyvä ihminen pakottaudu lukemaan Akua

jos se ottaa vastaan – tarkoitus on, että löydät sen, mikä antaa voimia juuri Sinulle!

Missä tahansa tilanteessa oletkin, muista Arto Seppälän sanat,

jotka rakas serkkuni minulle kirjoitti hankalassa tilanteessa:

"Toivonkipinällä lämmittelevät kokonaiset kansakunnat"

Arto Seppälä

Nähdään taas!

-Smoothielli-

5. Harjoittele kuuroutta

Pääset paljon helpommalla kun et menetä voimiasi kelailemalla

kuulemiasi tarinoita ihmisistä, tutuista ja tuntemattomista, joilla

oli sama tauti – tai ihan eri, jotka yleensä kuolivat.

 

Ihmisten reaktiot vaihtelevat tosi paljon kuullessaan sairastavani

akuuttia leukemiaa. Kyky reagoida ja käsitellä tietoa vaihtelee.

Välillä ihan huvittaa se, minkälaisia reagointitapoja on joutunut

kokemaan. Nimenomaan joutunut.

Sairastuminen on iso ja vakava asia.

Nuorena sairastuminen jotenkin vielä hankalampi sulattaa.

Pienen lapsen äidin sairastuminen alkaa olla jo tosi rajoilla.

Kuullessaan sairaudestani olen huomannut, että muiden ihmisten

omat käsittelemättömät surut ja menetykset pulpahtavat pintaan.

Koska vihdoin joku uskaltaa puhua vaikeasta asiasta, on niistä

avauduttava juuri sillä hetkellä juuri sille joka ymmärtää vaikeuksia.

Raskauttaen jo raskaan taakan alla olevaa kuulijaa, joka parhaimmassa

tapauksessa uskaltaa sanoa:

”Anteeksi, mutta musta tuntuu että en pysty kantaa tämän enempää

kuin mitä minulla nyt on.”

Tavallisimmassa tapauksessa voimat eivät enää edes riitä tuon lauseen

muodostamiseen ja hiljaisuus on keino selvitä.

Olen siis tuo jälkimmäinen.

Joudun usein tilanteeseen, jossa sanatulva kaikesta mahdollisesta

kauheasta hyökyy ylitseni ja koska tunnen että voimani eivät riitä

virran tukahduttamiseen, tartun pelastusliiviini - korvieni sulkemiseen.

Olen tietoisesti opetellut valikoimaan kuulemani

ja samaan aikaan pitämään pokerinaaman

ja sanomaan tietyin väliajoin – "niin", "joo", "hmmm".

Ajatuksissani pakenen kuitenkin kauas kaikesta siitä.

Yritän nopeasti ympärilleni katsomalla nähdä jotain, johon voisin

keskittää ajatukseni.

Esimerkki:

Kampaajani, joka utelemalla sai selville sairastavani syöpää,

järkyttyi kuulemastaan niin kauheasti, että loppuajan tuolissa

istuessani pelkäsin hänen saksiaan.

Kysyin pari kertaa häneltä,

pystyisikö jatkaa leikkaamista.

Kyllä pystyisi.

Hänenkin sanainen arkkunsa aukesi sellaisella vauhdilla, että

hänen piti pyytää kollegansa tuomaan lasillisen vettä itselleen.

Oli minullakin jano.

Sain kuulla kauhutarinoita varmaan joka ikisestä

ihmisestä jonka hän oli ikinä kuullut sairastavan vakavaa sairautta.

Ja niitä riitti.

Tietyt aiheet raastoivat sydäntä erityisen syvältä ja tunsin etten

kestäisi enää.

Yritin useasti vaihtaa puheenaihetta.

Lopulta keksin aiheen, josta lähes jokainen meistä innostuu.

”Oletko tehnyt töitä koko kesän?”

”Joo, mä oon raatanut ihan hirveästi, mulla on ollut niin paljon

tekemistä että mä oon ihan poikki.”

Ta-daa.

Jutut kääntyivät ja henkilö sai puhua itsestään.

Äiti Teresa on muodostanut monta ajatusta hienoiksi paketeiksi

ja yhtä niistä olen ajatellut paljon, pysäyttävä ajatus:

”Se joka toisia valoon vetää,

usein itse jää pimeyteen.”

Äiti Teresa

Monien on ollut vaikeata ymmärtää, että olen päättänyt

taistella ja en nyt ainakaan vielä ole siirtynyt paremmille laitumille

yrttejäni viljelemään.

Oma reippaus ja taistelutahto on kuitenkin saanut syviä kolahduksia

sanoista, jotka kumpuavat muiden ihmisten omista käsittelemättömistä

suruista ja peloista.

Sairaana olevasta voikin helposti tulla se, joka kannustaa ja yrittää

vetää valoon muita! Mutta koska sitä ei ole enempää kuin ihminen,

on pimeyden puolellekin helppo liukastua. Raja valon ja pimeyden

välillä on hiuksenhieno ja hauraassa tilassa eläminen tekee vaihtelut

hyvin nopeiksi.

Opittuani sen, että voin valikoida kuulemani, olen myös valikoinut

tallettaa sydämeeni voimauttavat ja kannustavat kommentit.

Tässä niistä vain muutama:

”Haluan vain sanoa, että me ollaan ajateltu teitä tosi paljon.”

”Rukoilemme puolestanne.”

”Nyt viedään sun tuo aurinkotuoli pihalle ja mennään mettään

nukkumaan päiväunet!”

”Olen edelleen sitä mieltä, että kysymyksessä on hoidettavissa

oleva tauti.”

Kaikista parhaimmat ovat lyhyet kommentit tai kädenpuristus,

mistä tuntee toisen kokeneen jotain, joka auttaa häntä ymmärtämään

minua.

”Ihanaa nähdä, että et anna periksi. Minä uskon että selviät.”

Kukaan ei voi tulevaisuutta ennustaa ja vielä vähemmän tietää,

voiko tällaisesta selvitä. Siihen on pakko kuitenkin itse uskoa 

ja kaikista eniten voimaa saa niistä ihmisistä, 

jotka uskovat siihen itsekin.

Siksi olenkin hyvin kiitollinen siitä, että ympärilläni on aina

löytynyt ihmisiä, jotka eivät ole antaneet periksi kun minulta

ovat voimat loppuneet.

Kiitos siitä, että olette uskoneet minuun siinäkin tilanteessa,

kun olen, sieluni täysin riekaleina, voimani vähäisinä ja

kehoni minut pettäneenä halunnut vain antaa periksi.

Kiitos sinulle, joka sängyn vierelläni istuit, otit kädestä kiinni

ja juttelit rauhallisesti unelmista ja sunnittelemistamme

pikkuprojekteista.

Kiitos siitä, että olette olemassa!

Nähdään taas!

-Smoothielli-