kuulemiasi
tarinoita ihmisistä, tutuista ja tuntemattomista, joilla
oli sama tauti –
tai ihan eri, jotka yleensä kuolivat.
Ihmisten reaktiot
vaihtelevat tosi paljon kuullessaan sairastavani
akuuttia
leukemiaa. Kyky reagoida ja
käsitellä tietoa vaihtelee.
Välillä ihan
huvittaa se, minkälaisia reagointitapoja on joutunut
kokemaan. Nimenomaan joutunut.
Sairastuminen on
iso ja vakava asia.
Nuorena
sairastuminen jotenkin vielä hankalampi sulattaa.
Pienen lapsen
äidin sairastuminen alkaa olla jo tosi rajoilla.
Kuullessaan
sairaudestani olen huomannut, että muiden ihmisten
omat
käsittelemättömät surut ja menetykset pulpahtavat pintaan.
Koska vihdoin
joku uskaltaa puhua vaikeasta asiasta, on niistä
avauduttava juuri
sillä hetkellä juuri sille joka ymmärtää vaikeuksia.
Raskauttaen jo
raskaan taakan alla olevaa kuulijaa, joka parhaimmassa
tapauksessa
uskaltaa sanoa:
”Anteeksi, mutta
musta tuntuu että en pysty kantaa tämän enempää
kuin mitä minulla
nyt on.”
Tavallisimmassa
tapauksessa voimat eivät enää edes riitä tuon lauseen
muodostamiseen ja
hiljaisuus on keino selvitä.
Olen siis tuo
jälkimmäinen.
Joudun usein
tilanteeseen, jossa sanatulva kaikesta mahdollisesta
kauheasta hyökyy
ylitseni ja koska tunnen että voimani eivät riitä
virran
tukahduttamiseen, tartun
pelastusliiviini - korvieni sulkemiseen.
Olen tietoisesti
opetellut valikoimaan kuulemani
ja samaan aikaan
pitämään pokerinaaman
ja sanomaan
tietyin väliajoin – "niin", "joo", "hmmm".
Ajatuksissani
pakenen kuitenkin kauas kaikesta siitä.
Yritän nopeasti
ympärilleni katsomalla nähdä jotain, johon voisin
keskittää
ajatukseni.
Esimerkki:
Kampaajani, joka
utelemalla sai selville sairastavani syöpää,
järkyttyi
kuulemastaan niin kauheasti, että loppuajan tuolissa
istuessani
pelkäsin hänen saksiaan.
Kysyin pari
kertaa häneltä,
pystyisikö jatkaa
leikkaamista.
Kyllä pystyisi.
Hänenkin sanainen
arkkunsa aukesi sellaisella vauhdilla, että
hänen piti pyytää
kollegansa tuomaan lasillisen vettä itselleen.
Oli minullakin jano.
Sain kuulla
kauhutarinoita varmaan joka ikisestä
ihmisestä jonka
hän oli ikinä kuullut sairastavan vakavaa sairautta.
Ja niitä riitti.
Tietyt aiheet
raastoivat sydäntä erityisen syvältä ja tunsin etten
kestäisi enää.
Yritin useasti
vaihtaa puheenaihetta.
Lopulta keksin
aiheen, josta lähes jokainen meistä innostuu.
”Oletko tehnyt
töitä koko kesän?”
”Joo, mä oon
raatanut ihan hirveästi, mulla on ollut niin paljon
tekemistä että mä
oon ihan poikki.”
Ta-daa.
Jutut kääntyivät
ja henkilö sai puhua itsestään.
Äiti Teresa on
muodostanut monta ajatusta hienoiksi paketeiksi
ja yhtä niistä
olen ajatellut paljon, pysäyttävä ajatus:
”Se joka toisia
valoon vetää,
usein itse jää
pimeyteen.”
Äiti Teresa
Monien on ollut
vaikeata ymmärtää, että olen päättänyt
taistella ja en
nyt ainakaan vielä ole siirtynyt paremmille laitumille
yrttejäni
viljelemään.
Oma reippaus ja
taistelutahto on kuitenkin saanut syviä kolahduksia
sanoista, jotka
kumpuavat muiden ihmisten omista käsittelemättömistä
suruista ja
peloista.
Sairaana olevasta
voikin helposti tulla se, joka kannustaa ja yrittää
vetää valoon
muita! Mutta koska sitä ei ole enempää kuin ihminen,
on pimeyden
puolellekin helppo liukastua. Raja valon ja pimeyden
välillä on
hiuksenhieno ja hauraassa tilassa eläminen tekee vaihtelut
hyvin nopeiksi.
Opittuani sen,
että voin valikoida kuulemani, olen myös valikoinut
tallettaa
sydämeeni voimauttavat ja kannustavat kommentit.
Tässä niistä vain
muutama:
”Haluan vain
sanoa, että me ollaan ajateltu teitä tosi paljon.”
”Rukoilemme
puolestanne.”
”Nyt viedään sun
tuo aurinkotuoli pihalle ja mennään mettään
nukkumaan
päiväunet!”
”Olen edelleen
sitä mieltä, että kysymyksessä on hoidettavissa
oleva tauti.”
Kaikista
parhaimmat ovat lyhyet kommentit tai kädenpuristus,
mistä tuntee
toisen kokeneen jotain, joka auttaa häntä ymmärtämään
minua.
”Ihanaa nähdä,
että et anna periksi. Minä uskon että selviät.”
Kukaan ei voi
tulevaisuutta ennustaa ja vielä vähemmän tietää,
voiko tällaisesta
selvitä. Siihen on
pakko kuitenkin itse uskoa
ja kaikista eniten voimaa saa niistä ihmisistä,
jotka uskovat siihen itsekin.
Siksi olenkin
hyvin kiitollinen siitä, että ympärilläni on aina
löytynyt ihmisiä,
jotka eivät ole antaneet periksi kun minulta
ovat voimat
loppuneet.
Kiitos siitä,
että olette uskoneet minuun siinäkin tilanteessa,
kun olen, sieluni täysin riekaleina, voimani vähäisinä ja
kehoni minut
pettäneenä halunnut vain antaa periksi.
Kiitos sinulle,
joka sängyn vierelläni istuit, otit kädestä kiinni
ja juttelit
rauhallisesti unelmista ja sunnittelemistamme
pikkuprojekteista.
Kiitos siitä,
että olette olemassa!
Nähdään taas!
-Smoothielli-
