Pienen lapsen
äidin sairastuminen on herättänyt monien halun
auttaa. Jopa
tuntemattomien.
Saimme keväällä
sairastuessani kymmeniä tekstiviestejä,
joiden sisältö
oli enemmän tai vähemmän seuraava:
”Haluamme
auttaa.”
”Kertokaa heti jos
on jotain mitä voimme tehdä.”
”Olemme täällä
teitä varten.”
Arvelin
tarjousten olevan voimassa pidemmänkin ajan päästä,
joten kirjoitin
ylös paperille kaikkien nimet jotka ovat apua
tarjonneet.
(Niin ettäs
tiedätte - täältä voidaan tulla vieläkin kerjäämään apua… )
Hississä
tapaamamme naapurit tarjoutuvat lapsenvahdiksi
vaikka keskellä
yötä ja toivovat että kertoisimme heti, jos on
jotain mitä
voisivat tehdä.
Ongelmana on
kuitenkin se, että emme itsekään tienneet
missä apua
tarvitsisimme.
Koko tilanne oli
niin surrealistinen, ihmeellinen, hämmentävä,
vakava mutta
kukaan ei ollut kuitenkaan kuollut – emme
yksinkertaisesti
osanneet siinä sopassa sanoiksi kuvailla
mitä kukin olisi
voinut tehdä.
Organisointi ja
asioiden pyöritys olivat osa edellistä elämää.
Avuntarpeet
saattoivat ponnahtaa esiin keskellä päivää kaikkien
ollessa töissä,
keskellä yötä kaikkien nukkuessa tai muuten
vain
suunnittelemattomaan aikaan.
Nyt on siis henkilökohtaisesti koettu se,
miten häilyvässä
tilassa elävänä
on vaikeata suunnitella avuntarvetta.
Perusasiat, kuten
syöminen, peseytyminen ja arjen pyöritys
pitäisi kuitenkin
pyöriä.
Onneksi
ympärillämme oli ihmisiä, jotka ottivat enemmän tai
vähemmän
tilanteen haltuunsa.
Perheestämme tuli
välillä monilukuinen siskojeni pyörittäessä
arkeamme.
Erityisen huojentavaa on ollut se, että viisaat
ystävämme ovat
konkreettisesti ehdottaneet mitä voisivat tehdä.
Joku kysyy
suoraan:
”Mitä ruokaa
voisin tehdä teille?”
- Jeee! Ruokaahan pitää joka päivä syödä ja arjessa
joka on enemmän
tai vähemmän pirstaleina, ruoanlaitosta voi
tulla valtava haaste.
Olemme saaneet monelta rakkaalta ystävältämme apua
ruoanlaitossa, kotiruokaa kotiinkuljetettuna.
Luksusta.
Tai toinen, joka
sanoo:
”Minulla on
vapaapäivä keskiviikkona, voisin ottaa pikkuisen mukaani
ja lähteä ulos hänen
kanssaan!”
- Miten
virkistävää lapsellemme päästä pois kotoa jonkun toisen kanssa
ja ajatella hetki
jotain ihan muuta.
Elektroluksusta.
Tai niin kuin
rakas ystävämme oli miettinyt, miten hän pystyisi
meitä auttaa ja
ehdotti erikoislaatuista järjestelyä:
”Kerätkää
lakanapyykkinne ja pyyhkeet ja minä haen ne pestäväksi
niin ei teidän
tarvitse pestä isoja pyykkejä ja yrittää saada niitä kuivumaan
kerrostaloasunnossa.”
- Kuin kivi olisi
tippunut pois sydämeltä – ja miten otettuja me olemme
edelleen
saamastamme avusta.
überluksusta.
Joten – yksi syy
siihen, että olemme perheenä selvinneet näinkin hyvin,
on se, että
meillä on ollut paljon ihmisiä
– ystäviä
– perhettä
– rakkaita – lähellä ja kaukaa
ympärillämme,
jotka ovat halunneet ja joiden olemme antaneet
antaa apuaan.
Vaikeata
kuvitella miten olisimme selvinneet ilman heitä.
Nähdään taas!
-Smoothielli-
