25. Älä ole uhri

Uhrina oleminen -
avuttomuuden tunteet,
elämän jälleen kerran yllättäessä
saattavat jäädä mieleen asumaan.

Uskon, että taistelu uhrina olemista
vastaan, on yksi tärkeistä
selviytymiskeinoista.

Olen järkeillyt, että jos päästän itseni ajattelemaan itseäni uhrina, menetän jollain tasolla valtaa omista ajatuksistani.

Miten tilanteissa, joissa voisin toimia, en enää toimisikaan "koska olen sairas".

Miten itse hidastaisin itseäni kulkemasta eteenpäin ja antaisin ulkoisten tekijöiden vähentää omaa toimintakykyäni.

Olen päättänyt, että en ole elämän ja tapahtuneiden asioiden uhri vaan elämän lahjasta nauttiva yksilö, joka aikoo repiä irti kaiken opittavan tästäkin rytäkästä.



Nähdään taas!



-Smoothielli-

24. Tappele!

Ja älä ikinä anna periksi.

Ei sitä varmaan hengissä olisi selvitty,
jos periksi olisi antanut.

Isäni kertoo yhden sairaalakeikan
jälkeen seisseeni eteisessä ja mutisseeni
kuin itsekseen, että

"en mä kyllä täältä
tappelematta lähde".

Joka solu, joka ajatus, koko minä keskittyi
voittamiseen ja taistelemiseen.

Alun: "eihän mun kannata edes harjata hampaita enää koska mä kuolen",
väistyi aika taka-alalle ja päätin
ainakin pistää kampoihin niin paljon kuin
ehtisin.

Uskon siihen, että mielen mennessä edellä,
tulee keho perässä.

Meidän uskomattomasti suunnitellut kehomme voivat olla paljon äkykkäämpiä kokonaisuuksia kuin mihin nykyajan resursseilla edes pystytään tutkimaan.

Joten - yksi syy siihen, että olen selvinnyt hengissä on se, että olen tapellut. Välillä niinkuin mielipuolinen, asenteella - "hah - mustahan ei näin vähällä eroon pääse".



Ihana ajatus arkeamme voimistamaan,
sain sen ystäviltämme:

"Täst' elon vuorille polku vie,
taistelun, riemun ja voiton tie.
Taistele! Voita!"

Zacharias Topelius
("Pienen pienellä muutoksella varustettuna")


Nähdään taas!


-Smoothielli-

23. Ota apu vastaan

 

Pienen lapsen äidin sairastuminen on herättänyt monien halun

auttaa. Jopa tuntemattomien.

Saimme keväällä sairastuessani kymmeniä tekstiviestejä,

joiden sisältö oli enemmän tai vähemmän seuraava:

”Haluamme auttaa.”

”Kertokaa heti jos on jotain mitä voimme tehdä.”

”Olemme täällä teitä varten.”

Arvelin tarjousten olevan voimassa pidemmänkin ajan päästä,

joten kirjoitin ylös paperille kaikkien nimet jotka ovat apua

tarjonneet.

(Niin ettäs tiedätte - täältä voidaan tulla vieläkin kerjäämään apua… )

Hississä tapaamamme naapurit tarjoutuvat lapsenvahdiksi

vaikka keskellä yötä ja toivovat että kertoisimme heti, jos on

jotain mitä voisivat tehdä.

Ongelmana on kuitenkin se, että emme itsekään tienneet

missä apua tarvitsisimme.

Koko tilanne oli niin surrealistinen, ihmeellinen, hämmentävä,

vakava mutta kukaan ei ollut kuitenkaan kuollut – emme

yksinkertaisesti osanneet siinä sopassa sanoiksi kuvailla

mitä kukin olisi voinut tehdä.

Organisointi ja asioiden pyöritys olivat osa edellistä elämää.

Avuntarpeet saattoivat ponnahtaa esiin keskellä päivää kaikkien

ollessa töissä, keskellä yötä kaikkien nukkuessa tai muuten

vain suunnittelemattomaan aikaan.

Nyt on siis henkilökohtaisesti koettu se, 

miten häilyvässä tilassa elävänä 

on vaikeata suunnitella avuntarvetta.

Perusasiat, kuten syöminen, peseytyminen ja arjen pyöritys

pitäisi kuitenkin pyöriä.

Onneksi ympärillämme oli ihmisiä, jotka ottivat enemmän tai

vähemmän tilanteen haltuunsa.

Perheestämme tuli välillä monilukuinen siskojeni pyörittäessä

arkeamme. Erityisen huojentavaa on ollut se, että viisaat

ystävämme ovat konkreettisesti ehdottaneet mitä voisivat tehdä.

Joku kysyy suoraan:

”Mitä ruokaa voisin tehdä teille?”

- Jeee! Ruokaahan pitää joka päivä syödä ja arjessa

joka on enemmän tai vähemmän pirstaleina, ruoanlaitosta voi 

tulla valtava haaste. 

Olemme saaneet monelta rakkaalta ystävältämme apua

ruoanlaitossa, kotiruokaa kotiinkuljetettuna.

Luksusta.

Tai toinen, joka sanoo:

”Minulla on vapaapäivä keskiviikkona, voisin ottaa pikkuisen mukaani

ja lähteä ulos hänen kanssaan!”

- Miten virkistävää lapsellemme päästä pois kotoa jonkun toisen kanssa

ja ajatella hetki jotain ihan muuta.

Elektroluksusta. 

Tai niin kuin rakas ystävämme oli miettinyt, miten hän pystyisi

meitä auttaa ja ehdotti erikoislaatuista järjestelyä:

”Kerätkää lakanapyykkinne ja pyyhkeet ja minä haen ne pestäväksi

niin ei teidän tarvitse pestä isoja pyykkejä ja yrittää saada niitä kuivumaan

kerrostaloasunnossa.”

- Kuin kivi olisi tippunut pois sydämeltä – ja miten otettuja me olemme

edelleen saamastamme avusta.

überluksusta.

Joten – yksi syy siihen, että olemme perheenä selvinneet näinkin hyvin,

on se, että meillä on ollut paljon ihmisiä 

– ystäviä 

– perhettä 

– rakkaita – lähellä ja kaukaa

ympärillämme, jotka ovat halunneet ja joiden olemme antaneet

antaa apuaan.

Vaikeata kuvitella miten olisimme selvinneet ilman heitä.

Nähdään taas!

-Smoothielli-

22. Ajattele positiivisesti

Kyllä, täytyy myöntää, että mieleni

positiivisena pysyminen on takuulla

yksi niistä monista tekijöistä, joka

on auttanut minua selviämään syksyyn

saakka. 

Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, ettenkö olisi 

itkenyt tai ollut pohjattoman surullinen ja 

rehellisesti sanottuna olen sitä jollain tasolla

koko ajan. Tietyt asiat ovat kipeämpiä hyväksyä kuin

toiset ja uskon ajan ja avun kanssa selviäväni niistä. 

Käytännössä positiivinen ajatteluni voi olla 

seuraavanlaista mielikuvaharjoittelua.

Muistin juuri jonkun viisaan sanat,

”ei niin pahaa, ettei hyvääkin”.

Hmmm…

Mitähän hyvää voisin löytää välillä pahaltakin

tuntuvasta arjestani?

Voitte vain kuvitella kun ajatuksenjuoksuni

lähti pinkomaan aikamoista vauhtia ja

loppupeleissä nauratti niin, että tunsin

pakkoa tulla kirjoittamaan ajatukseni ennen kuin

ne unohtuvat.

Voin myöskin kuvitella, miten brutaaleilta ne

saattavat teistä tuntua JA miten kaukaisilta ne

tuntuvat ehkä parin vuoden päästä itselleni,

niin ainakin toivon.

Hiusten lähtemisestä:

Miten raikkaalta tuulenvire ja pyörteet tuntuvatkin – sisätiloissa!

Jos en olisi tiputtanut hiuksiani, tuskin olisin koskaan tajunnut

miten paljon ne lämmittävät ja miten hyvä ilmastointi meidän

vessassa on. Tai miten paljon nopeammin vesi valuu suoraan

silmien sisään suihkussa, kun hiukset eivät ole pisaroita

pidättelemässä.

Lääkkeiden ottamisesta:

Kasa pillereitä aamulla ja illalla – mutta onneksi ei montaa kertaa

päivässä, sitähän joutuisi ihan kokopäivätyöläiseksi sairaaksi jos

vaikka pitäisi kolme kertaa päivässä ottaa! Eli – pääsen aika

vähällä…

Elämästä lääkärikäyntien välillä:

(tämä on ollut sellainen kova pähkinä purtavaksi minulle,

sitä kun tuntee olonsa aika vainoharhaiseksi välillä kaikkine

tuntemuksineen ja seuraaviin kokeidenottoihin vielä, äh, vain

6 päivää, 23 tuntia, 45 minuuttia…)

Eipähän tarvitse ilmoittautua Reality Showiin kun jännitystä

ja vaarallisia käänteitä riittää ihan omasta takaa.

Aikaisista vaihdevuosien merkeistä:

Tämä on sinänsä nyt sitten hyvin surullinen asia, joten

en tiedä onko siinä mitään hyvää.

No, ehkä se, että voin ymmärtää paremmin kaikkia

keski-ikäisiä naisia, kun on itse kokenut sen, miten ahtaalta tuntuu

kun hiki pukkaa päälle vaikka ei tee mitään ja

miten hiki pukkaa vielä enemmän päälle,

vaikka tekisi vain vähän…

Mutta mieluummin vaihdevuodet elossa, kuin uudelleen

puhjennut leukemia ja haudassa.

 
Unohtelusta ja hajamielisyydestä: 

Alan jo tottua seuraavaan kysymykseen:

”Etkö muista että kerroin tämän?”

Tai toteamukseen:

”Me sovittiin tämä viikko sitten…”

Elämä on välillä hyvin jännää kun ei muista kaikkia asioita!

On todennäköisesti tapahtunut niin paljon kaikenlaista,

että en vain jaksa muistaa kaikkea ”irtosälää”.

Esimerkki.
Pyydän miestäni etsimään numeron paikalliseen Kelaan,

muistan että sieltä oli soitettu ja pyydetty ottamaan yhteyttä.

Yhtäkkiä, viikko siirron jälkeen muistan, että voihan nenä,

sinnehän pitää soittaa.

Numero löytyy, mutta yhteyshenkilöni ei ole paikan päällä,

joten pedagogisesti kerron nimeni, henkilötunnukseni,

puhelinnumeroni ja ilmiselvästi liian pitkän selityksen siitä,

miten olin unohtanut soittaa ja kuvauksen nykytilanteestani.

Vastaaja-aparaatista kuuluu piiip ja naisääni,

joka sanoo: ”Jätä viesti äänimerkin jälkeen”.

Mitä ihmettä – tallentuiko se edellinen viesti vai ei?

Alusta kuitenkin taas aloitan ja tässä viestissä en sitten näköjään

kyennytkään olemaan yhtä pedagoginen.

Saan nimittäin puhelinvastaajaani seuraavan viestin:
"Hei, Johan täältä (paikallisesta Kelasta) Försäkringskassasta!

Minulle oli joku henkilö (olin siis unohtanut kertoa nimeni)

jättänyt sinun henkilötunnuksen (senhän jouduin muutenkin toistaa

monta kertaa päivässä eri kokeidenotoissa sairaalassa,

tässä vaiheessa näköjään tärkeämpi kuin nimeni)

ja puhelinnumeron, joten oletan että soittaja olit sinä (häpeää)."

Sitten tulee paras.

"Joo, ei minulla ole mitään kysymyksiä,

me käytiin kaikki asiat läpi viime keskiviikkona (päivää ennen siirtoa)

kun soitit (what! Minäkö!!!)

ja kaikki on kunnossa (kappas kehveliä – mitäköhän me ollaan sovittu!?).

Jos sinulla ei ole mitään kysyttävää niin kaikki on kunnossa.

Mutta älä epäröi soittaa jos haluat jutella tai kysyä jotain

(toisin sanoen kun näytät olevan noin sekavassa kunnossa

niin voisi olla parasta kertoa sinulle mistä me ollaan puhuttu). "


Mutta näköjään henkilötunnukseni ja puhelinnumeroni vielä muistan –

tadaa – jotain hyvää!

Ja minä sain ainakin makeat naurut tuosta – joten mikäs siinä –

katselemalla tylsiltäkin tuntuvia asioita uusin silmin voi saada ainakin

omat hyvänolon hormonit hetkeksi aikaa jylläämään – ja sehän voi

riittää juuri siihen hetkeen!

Nähdään taas!

-Smoothielli-

21. Elämän Nälkä

Elämän nälkä.

Kyltymätön.

Sille ei porkkanat tai kermat kelpaa,

se vähät välittää laihdutuskuureista,

lääkärien määrämistä dieettiohjeista.

Se pienikin voi olla,

mutta moninkertaistaa voimansa

saadessaan vastakaikua.

Se eteenpäin kiskoo ja vie.

Jos sen itse unohtaa,

on onneksi olemassa sisko joka

lähettää linkin Pave Maijasen siitä

tekemään lauluun – miten joskus sanat

kolahtaa oikeaan paikkaan?

Ihan jokainen?

 ”tää niitä aamuja on kun en tiedä
kannattaako nousta vai jäädä
vetää peitto yli pään
ja hautautua alle kivisen kuoren
aamuyössä sydän yksin lyö
eikä pääse läpi surujen vuoren
pelko pimeyttä pitkin liikkuu
tuntuu niinkuin päivää ei tulisikaan

ja silloin kuin henkäys aamutuulen
jokin täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimeinkin herättää

elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä
minut pystyyn kiskaisee
elämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä
mua eteenpäin rohkaisee
 

verhot sivuun liukuu ja katson
kuinka valo pois työntää varjon
joka sieluni yöhön kietoi
vaikka irti siitä päästä tahdoin
kun olin maahan lyöty eikä kukaan
voinut yli syvän virran mua kantaa
elämä välissä taivaan ja maan
elämä syksyyni valonsa tuo

ja silloin kuin henkäys aamutuulen
jokin täyttää tämän pienen huoneen
se mut viimein herättää

elämän nälkä hyökkää jalkopäästä ei voimiaan säästä
minut pystyyn kiskaisee
elämän nälkä istuu olkapäällä käskee lähde jo täältä
mua eteenpäin rohkaisee

elämän nälkä

eteenpäin rohkaisee”

En voi muuta kuin nöyränä todeta, että yksi suurimmista

syistä, että olen selviytynyt elossa liittyy juuri tähän

nälkään. Siitä on yhdessä isona perheyhteisönä, ystävien

ja kaikkien osallisten tuella pidetty hyvää huolta.

 

Nähdään taas, vatsassa kurisee!

 

-Smoothielli-

10 000 raja rikki!

Juhlallista!

Haluan kuitenkin muistuttaa, että 10 000
klikkausta ei ole sama kuin 10 000 ihmistä.
Yksi ja sama henkilö voi sivuillani käydessään
jättää jälkeensä monta klikkausta - jokaisen
uuden sivun auetessa laskuri liikahtaa.

Mutta -
10 000 kertaa sivuja on käännelty ja sitä
vähän jopa ihmeissäni ajattelen.

Ketä kiinnostaa lukea ajatuksiani?
Saako niistä mitään irti?
Kuka olet, joka palan matkaa kanssani kuljet
ja mitä Sinä käyt läpi elämässäsi juuri tällä
hetkellä?

Kirjoitusteni saama huomio on yllättänyt.
Älkää silti tunteko pakkoa esittäytyä minulle,
olette kaikki edelleen ja lämpimästi tervetulleita
lukemaan juttujani jättämättä jälkeäkään.

Sen vain sanon, että elämä on muuttunut ihmeelliseksi
tekniikan avulla.

20 vuotta sitten juttuni olisivat jääneet kansien väliin
yöpöydälleni tyttäreni aikuisena luettavaksi.


Elämän ihmeitä ihmetellen jatkukoot matkamme
kohti hetkiä, joista aina jotenkin selvitään.

Yksin tai yhdessä.
Mieluiten yhdessä.



Nähdään taas!

-Smoothielli-

Kotona taas

Olen käynyt blogin hallintapaneelissa välillä ja näen,

että sivujani avataan noin sata kertaa joka päivä.

Monet lukijoistani varmasti mielessään miettineet,

miksi uusia tekstejä ei tule,

onko kirjoittaja vain väliaikaisesti väsähtänyt, onko

jotain tapahtunut, mitä jos tänne ei tulisikaan enää

uutta tekstiä – mistä tietäisin, keneltä kysyisin?

Yksi sosiaalisen median ongelmista.

Ei hätää, minulla on varasuunnitelma, joten jos

jotain peruuttamatonta joskus tapahtuisi, tulisi siitä

tänne ilmoitus. Olen järjestänyt asiat niin.

Tunnen siis teistä vastuuta ja olette arvokkaita -

minulle olette muutakin kuin vain klikkauksia.

Avaatte sivuni, koska haluatte olla mukana ja

välitätte. Ja siksi minulla on ollut välillä jopa

surua sydämessä, että en ole pystynyt mitään

kirjoittamaan.

Kaikki on mennyt hyvin.

Olin eristyksissä, sain uudet solut ja prosessi uuden

immuunisuojan kasvattelemiseen on alkanut. 

Ihmeellistä lääkettä löytyy jokaiseen vaivaan,

ja lääkkeestä johtuvaan sivuvaikutukseen, 

joten keho ja mieli ovat olleet koetuksella.

Kaiken kruunasi kuitenkin ensimmäinen sairaalassakäynti

poliklinikalla viime perjantaina, jossa tapaamani lääkäri

aloittaa tapaamisen sanomalla:

”Et ole koskaan tavannut minua, 

mutta minä tiedän sinusta kaiken.”

Alkoipa hyvin, ajattelen mielessäni, ja en jaksa edes pöyristyä

moisesta sosiaalisesta kyvyttömyydestä. Olen hänelle vain

verikokeiden tuloksia ja tunnen intuitiivisesti, 

että niinä tulen hänelle pysymään.

Ruutuaan tuijottaen lääkäri alkaa kertomaan 

vaaroista ja uhkakuvista, joita nyt on edessä 

ja tunnen loppujenkin ilmanripposten pihisevän pallostani ulos.

Riski saada akuutti leukemia takaisin luuydinsiirrosta huolimatta

on suurin pelko ja jos se tulisi ensimmäisen 6 kk aikana,

ei mikään lääke auta.

Ollaan siis ruudussa nolla, taas kerran.

Onko koko kesän taistelu taisteltu turhaan? 

Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin, miten sanat

läimäistiin kasvoilleni sellaisella vauhdilla että lensin

kanveesiin ja sinne jäin.

Lähetin sisarelleni viestin.

Sieltä tuli saman tien:

”Älä anna lääkäreiden pelon tarttua sinuun,

pelkäämällä tässä touhussa ei olisi tullut

kuin sokeita kissanpoikia.”

Se helpotti.

Mietin asioita pari päivää.

Eivät muuttuneet paremmaksi.

Soitin äidilleni.

Jopas muuttuivat paremmaksi.

Taisivat kaikki rakkaassa äidissäni olevat energiat

siirtyä minuun, niin paljon sain siitä puhelusta taas

voimaa ja rohkeutta jaksaa elää eteenpäin.

Tänään sain tavata eri lääkärin ja hänen maailmassaan

sairauden takaisinsaaminen kuuluu potilaalle

informoitaviin asioihin, mutta ei mitään mitä kannattaa

jäädä sen enempää miettimään.

Hän oli niin toiverikas ja valoi uskoa elämään ja

kutkutteli taas esille sitä toivoa ja iloa ja elämää,

joka sisälläni oikeasti on.

”Älä mieti liikaa tulevaa, vaan katso taaksepäin ja näe

se, miten hyvin kaikki on mennyt tähän saakka.”

Sen aion tehdä – myös teidän kanssanne nyt!

Kaunista syksyistä päivää teille kaikille täältä toivottelee

nainen, jota on pyöritelty 95 asteen valkopyykissä

rummutettu rutikuivana vielä kuivausrummussa,

mutta joka taas kerää rohkeuden rippeensä

ja jatkaa matkaansa eteenpäin - elävänä!

Nähdään taas!

-Smoothielli-